Ääni on aaltoliikettä, joka kulkee vain väliaineessa. Ääni voi olla myös poikittaista aaltoliikettä kiinteissä aineissa, mutta useimmiten havaittavat äänet ovat pitkittäistä aaltoliikettä, joka etenee kaasuissa ja nesteissä. Havaittavat äänenkorkeusvaihtelut johtuvat äänen aallonpituudesta: mitä pidempi aallonpituus, sitä matalampi ääni on. Vastaavasti lyhyet aallonpituudet havaitaan korkeina ääninä. Esimerkiksi kitaraa soitettaessa lyhyellä ja suurijännitteisellä kielellä muodostuu korkeampi ääni kuin pitkällä ja löysällä kielellä. Aallonpituus on jaksollisen ilmiön kahden vierekkäisen samanvaiheisen pisteen välimatka. Oheisissa kuvissa aallonpituus saadaan esimerkiksi mittaamalla käyrän kahden huippukohdan välimatka – ylempi kuva esittää korkeampaa ääntä kuin alempi.

Luonnossa ei esiinny puhtaita siniääniä, kuten kuvissa on esitetty, vaan sinimuotoinen värähtely on musiikkiäänten yksinkertaisin rakenneosa eli äänes. Nimitys sinikäyrälle tulee siitä, että painevaihtelukäyrä on sinifunktion muotoinen. Spektrikäyrän muoto vaihtelee hyvin suuresti soittimesta riippuen.

Äänelle ovat ominaisia muun aaltoliikkeen tavoin nopeus, taajuus ja aallonpituus. Ääni kulkee suoraviivaisesti kunnes se heijastuu tai taittuu. Heijastuminen on helposti havaittavissa kaikuilmiönä. Ääni kulkee eri aineissa eri nopeuksilla: mitä tiheämpää väliaine on, sitä nopeammin ääni kulkee väliaineessa. Esimerkiksi + 20-asteisessa ilmassa ääni kulkee noin 344 m/s, vedessä äänennopeus on 1480 m/s ja teräksessä noin 5100 m/s.

Ääni voi olla hiljaista tai kovaa. Äänenvoimakkuutta, eli äänen intensiteettitasoa, ilmaistaan desibeleissä. Kuulon suojaaminen on tärkeää kaikissa kovaäänisissä tilanteissa – kuuloaisti ei uusiudu. Monilla vanhuksilla ja muusikoilla onkin usein kuulon alentumia korkeissa äänissä, joka ainakin ammattimuusikoilla voi haitata jokapäiväistä elämää. Pitkäaikainen altistuminen kovaan äänitasoon johtaa kuulon alentumaan tai kuuroutumiseen. Kova pamaus voi myös viedä kuulon väliaikaisesti tai lopullisesti.

Ääni tarvitsee aina äänilähteen, joka on muusiikissa usein soitin tai ihmiskeho. Soittimen äänilähde, värähtelevä kappale, voi olla kieli (kitara, viulu), levy (ksylofoni), kalvo (rumpu), ilmatila (huilu, urut) tai ulokepalkki (harmonikat). Soittimissa ääni syntyy, kun soittimelle annetaan impulssi, heräte, jonka tarkoitus on saada ensiovärähtelijä liikkeelle. Kitarassa ensiovärähtelijä on kieli, jonka värähtelytaajuus määräytyy kielen ominaisuuksista. Kieli tekee muusta energiasta värähtelyä. Ensiovärähtelijä siirtää impulssina annetun energian eteenpäin toisiovärähtelijään tai värähtelijöille. Lopulta soittimen tuottamat painevaihtelut säteilevät tilassa kuulijan korvaan, jolloin muodostuu kuulohavainto. Soittimien hyötysuhde on kuitenkin hyvin alhainen, yleensä alle 1 %.

Jokaisella ihmisellä on yksilöllinen kuuloalue, ja yleispätevänä rajana ihmisen kuuloaistille on 16 –20 000 hertsiä. Ihmiskorvan kuuleman taajuuden yläpuolella meneviä ääniaaltoja kutsutaan ultraääniksi ja alapuolelle meneviä ääniä kutsutaan infraääniksi. Ihmiskorva on herkimmillään äänen ollessa 500 –4000 hertsin välillä. Kuulohavainto on aina yksilöllinen ja siihen liittyy paljon muita elementtejä kuin esitetyt äänenkorkeus ja voimakkuus.

Soittimien äänimaailmoista puhuttaessa esiin putkahtaa sellaisia käsitteitä kuin äänen alukkeet, lopukkeet, osaäänekset, äänen intensiteetit ja niin edelleen. Kaiken kaikkiaan ääni on alue, jota en tällä sivustolla käsittele tämän enempää, koska ääntä pystytään käsittelemään monesta aspektista kuten perusfysiikan, virittämisen, ihmisen anatomian, teknologian tai näiden kombinaatioiden kautta – akustiikka on laaja kokonaisuus. Esimerkiksi nykyään suosittu mp3-äänentallennusmuoto perustuu ylimääräisien äänialueiden, joita ihminen ei kuule, poistamiseen tiedostosta. Tämän vuoksi mp3:n saadaan erittäin pieneen pakattua pakkaamattomaan raakamateriaaliin verrattuna. Tämän tiedostomuodon kehitykseen on tarvittu tietoa ihmisen kehon toiminnasta, jonka jälkeen tietoa on pystytty soveltamaan teknologiaan.