Bandoneon on muoden concertinasoittimien tavoin herkkä ja ilmaisuvoimainen soitin pelkästään siitä syystä, että soitinta pidetään soittajan hyppysissä. Vaikka bandoneon on kiinteästi sidottu argenttiinalaiseen tangoon, ei soitinta ole kehitetty Etelä-Amerikassa, eikä se kuulu edes alkuperäiseen argenttiinalaisen tangon soitinkokoonpanoon. Bandoneon kulkeutui Saksasta Etelä-Amerikkaan 1800-luvun lopulla ja soittimesta tuli tangon symboli 1900-luvun puolella. Soitin kehittyi huippuunsa 1920- ja 1930-lukujen aikana.

Bandoneon pohjautuu Chemitzer-concertinaan, saksalainen concertina toiselta nimeltään, jonka kehitti Carl Friedrich Uhlig (1789 – 1874). Soittimen nimitykset tulevat siitä, että soitin on keksitty Saksan alueella Chemnitzin kaupungissa. Chemnitzer-concertinan patentti on vuodelta 1834 ja soitin oli alkujaan vaihtoääninen diatoninen soitin, jonka palkeiden kummallakin puolella oli viisi näppäintä. Eri ääniä soittimesta sai siis 20. Nykyään Chemnitzer-concertinassa on kolme riviä näppäimiä palkeen kummallakin puolella ja concertina on muita concertinoja isompi ja muista concertinoista poiketen neliskulmainen – se onkin kehitetty itsenäisesti englantilaisista concertinoista mallia ottamatta. Bandoneon on pelkistetysti sanottuna Chemitzer-concertina, jossa on omat näppäinjärjestelmät ja suurempi ääniskaala. Tästä huolimatta bandoneonin historia on erittäin monimutkainen, tämän perusteella bandoneon on Chemitzer-concertinalle sukua, mutta ei sen suora jälkeläinen.

Bandoneonissa on yleensä neljä oktaavia äänialaa ja soitin voi olla samanääninen tai vaihtoääninen. Ensimmäiset Bandoneonit olivat vaihtoäänisiä ja siksi jotkin ammattilaiset kutsuvat yhä vaihtoäänisiä bandoneoita oikeiksi bandoneoiksi. Bandoneonit ovat pääsääntöisesti kaksiäänikertaisia, mutta myös kolmiäänikertaisia soittimia on rakennettu.