Charles Wheatstone

Symphoniumin patentti on myönnetty Wheatstonelle Lontoossa 19.6.1829. Monissa kirjoissa ja muissa lähteissä on maininta, että 1829 olisi patentoitu itse concertina, mutta patenttipapereissa (nro. 5803) on vain ehdotus, että symphoniumiin olisi mahdollista laittaa palkeet. Patentissa ei käytetä kertaakaan sanaa concertina, joskin vuoden 1844 patentissa mainitaan, että vuoden 1829 patentista asti palkeilla toimivaa soitinta on kutsuttu concertinaksi. On arvioitu, että ensimmäiset palkeelliset concertinat tulivat loppuvuodesta 1829 tai vuoden 1830 aikana – 14 vuotta ennen varsinaista patenttia.

Piirros symphonium-soittimesta

Ensimmäiset concertinat olivat vaihtoäänisiä ja niiden muodot vaihtelivat neliskulmaisista kuusikulmaisiin malleihin. Concertina on, hieman kärjistäen sanottuna, palkeellinen symphonium. Virallisesti Wheatstone sai concertinalleen patentin 7.8.1844 (nro. 10041), jolloin soitin oli kehitetty käytännössä nykyaikaiseen muotoonsa, eli se oli täysin kromaattinen ja kuusikulmainen. Tästä huolimatta jo 1829 patentissaan Wheatstone mainitsee pystyvänsä tekemään kromaattisen järjestelmän.

Concertina oli ilmestyessään tekniikaltaan edistyksellinen. Yksittäin soitettavat äänet tekivät oikeasta ja vasemmasta kädestä ensimmäistä kertaa tasavertaisia melodian luojia eurooppalaisessa vapaalehdykkäsoitinhistoriassa. Uruissa on toki käytetty vapaalehdykkä-rekistereitä ennen concertinan keksimistä, mutta uruissa kyseistä äänikertaa käytetään lähinnä erilaisien äänikertojen yhteydessä antamaan sointiin lisäväriä. Englantilaisessa concertinassa äänet on jaettu soittimen kummallekin puolelle tasaisesti siten, että c-duuriasteikkoa soitettaessa äänet vuorottelevat soittimen eri puolilla. Concertina tuli täydelliseksi kromaattisuuden myötä, jolloin soittimessa oli kaikki puolisävelaskeleet, eivätkä äänet olleet riippuvaisia palkeen suunnasta.

Englantilaista concertinaa pidetään kirjaimellisesti hyppysissä. Peukalot ovat jatkuvasti kiinni peukaloremmeissä ja pikkusormet tukevat soitinta soittimen alaosassa. Soitinta soitetaan pääsääntöisesti etu- ja keskisormella sekä nimettömällä, joskus myös pikkusormella.

Georg Jones 1880-luvulla

Anglo-concertinan historia alkaa, kun englantilainen George Smith Jones (29.1.1832 – 1919) alkoi 1844 työskennellä Jabez Austinin kanssa. Austin teki töitä englantilaisen concertinan keksijälle Wheatstonelle. Muutaman vuoden päästä Austin ja Jones siirtyivät Joseph Scatesin alaisuuteen. Austin aloitti kuitenkin oman soitintuotanonsa, ja Jones kulki Austinin mukana. Jones opetteli samoihin aikoihin soittamaan muun muassa saksalaisella concertinalla, joten hän tunsi kyseisen näppäinjärjestelmän soittajana ja soittimen rakenteen soitinten korjaajana hyvin. Jones suunnitteli uuden soittimen tietojensa pohjalta – anglo-saksalainen concertina oli syntynyt. Jonesin koulutuksellisesta taustasta ei ole tietoa, mutta tiedetään, että hän osasi kirjoittaa ja laskea. Oheinen kuva on Jonesin käyntikortista noin vuodelta 1880.

Anglo-concertina on vaihtoääninen. Soittimen näppäinjärjestelmä pohjautuu kahteen pääriviin, mutta nykyään soittimissa on yleisesti kolme näppäinriviä kummallakin puolella soitinta. Kussakin rivissä on viisi näppäintä. Bassot on eroteltu diskantista vasemmalle kädelle soitettavaksi. 20-näppäiminen (kaksi riviä) on hyvä aloitussoitin, mutta 30-näppäiminen (kolme riviä) antaa monipuolisuutta soiton mahdollisuuksiin ja onkin hyvä perussoitin. Myös 40-näppäiminen ammattilaisversio on olemassa.

Soitettaessa kämmenet ovat soittimen kämmensijoilla siten, että kämmenien selkäpuolen päältä tulevat nahkaremmit. Käsien sijoittelu on siis samalla tavalla kuin bandoneoneissa ja chemnitzereissä. Peukalot jäävät remmien väärälle puolelle, joten kummastakin kädestä on käytettävissä vain neljä sormea soittoon.

Duet-concertinaa on kehitelty 1800-luvun puolesta välistä asti, mutta mikään alkuvaiheen malli ei kuitenkaan ole ollut menestys. Ensimmäisen menestyksekkäästi levinneen duet-concertinan patentti on vuodelta 1884. Järjestelmän on kehittänyt John Hill MacCann (MacCann-järjestelmä) senaikaisen Wheatstonen yrityksen tuotannon concertina-mallin pohjalta. Patentin käyttöoikeus oli alussa Wheatstonen kilpailijalla Lachenal & Co.:lla. Patentin raukeamisen jälkeen myös Wheatstonen tehdas alkoi valmistaa MacCannin duet-concertinoja vuonna 1898, joskaan Wheatstone ei käyttänyt näppäinjärjestelmästä MacCann-nimitystä.

MacCann teki myynnin edistämiseksi duet-concertinalle soitto-oppaan sekä kävi soittamassa soittimellaan paljon myynnin edistämiseksi. Soitin sai suosiota kunnes toinen maailmansota romahdutti soitinteollisuuden. 1900-luvun puolessa välissä järjestelmän soittotraditio lähes katkesi.

Duet-concertinoihin on MacCann-järjestelmän lisäksi muutamia muita näppäinjärjestelmiä. Crane-järjestelmä on tullut markkinoille 1800-luvun loppupuolella. Järjestelmästä on käytetty myös nimitystä Triumph, ja ensimmäinen järjestelmän oppikirja on julkaistu 1896. Muita näppäinjärjestelmiä ovat Jeffries- sekä Hayden-järjestelmät, mutta nämä järjestelmät ovat sangen harvinaisia.

1800-luvun puolessa välissä concertinat saavuttivat yleistä suosiota ja yhä useampi valmistaja alkoi valmistaa englantilaisia, anglo- sekä muita concertinoja patenteista piittaamatta. Wheatstonella työntekijät eivät olleet kovinkaan lojaaleja työnantajalleen sillä osa heistä ryhtyi tekemään samoja soittimia omaan piikkiinsä.

Melodiakeskeinen ja terävä-ääninen, mutta samalla herkkä soitin nousi Englannissa merimiesten ja majatalojen keskuudessa suosioon. Tämän lisäksi soitin sai lyhytaikaisesti arvostusta Englannin ja Ranskan ylhäisöpiireissä. Muualla Manner-Euroopassa Demianin accordion ja sen jälkeläiset olivat valtaapitäviä vapaalehdykkäsoittimia. Concertina oli soittimena varsin kehittynyt, ja sille sävellettiin jopa konserttoja. Koska concertina on pieni, eikä soittimeen mahdu kuin muutama oktaavi ääniä, kehitettiin viisi erikokoista concertinaa sopraanosta kontrabassoon. 1800-luvun puolessa välissä perustettiin ensimmäiset concertina-yhtyeet.

Concertinojen teollinen tuotanto aloitettiin Englannissa Wheatstonen tehtaalla jo 1830, mutta tuotanto oli alkuvuosina alhainen. 1840-luvulla concertinoja alettiin tehdä alkuvuosia suurempina sarjoina, mutta varsinaisesta concertina-teollisuudesta voidaan puhua vasta, kun concertinoja ryhtyi tekemään useampi valmistaja 1800-luvun puolessa välissä. Englantilaisessa concertinassa 48-näppäiminen versio yleistyi ajan kuluessa valmistajaan katsomatta.

Suuret, jopa yli 40 soittajan, concertina-yhtyeet kertovat soittimen suosiosta. 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta alkaen ja viimeistään ensimmäisen maailmansodan jälkeen concertinojen suosio laski selvästi. Tilalle tulivat harmonikat, jotka olivat vihdoin ja viimein kehittyneet teknillisesti laaja-alaiseksi – kromaattisiksi – soittimiksi. Tämän lisäksi pianoharmonikat tekivät maailmanvalloitusta helppoine sormituksineen 1920- ja 1930-luvuilla.

Keski-Euroopassa 1850-luvulla alkanut vaihtoäänisien harmonikkojen läpimurto tapahtui massatuotannon avulla, kun soittimien hinnat saatiin pidettyä alhaalla. Harmonikkasoittimet ovatkin olleet Keski-Euroopassa työläisten ja köyhien soittimia. Tämän lisäksi harmonikkasoittimien luokitteleminen ala-arvoisiksi perustuu myös soittimien teknillisiin rajautuneisuuksiin – niitä pystyi soittamaan käytännössä kuka tahansa. Piano puolestaan oli ylhäisön soitin sillä se oli monimutkainen, kallis ja vaati pitkän opiskelun ennen kuin sitä pystyi hallitsemaan hyvin. Harmonikkasoittimien leimautuminen ala-arvoiseksi soittimeksi perustuukin pitkälti luokkayhteiskunnalliseen ajattelumalliin, jossa jokainen ryhmä toimii omalla tavallaan ja jopa omilla välineillään.

Concertina ei ole yli 160 vuoden aikana muuttunut teknillisesti katsoen ollenkaan. Pääsääntöisesti vain ulkomuoto on vaihdellut ja parannuksiakin on soittimeen tehty vain joitakin kertoja. Alun alkaen concertina oli tarkoitettu vaihtoehtoiseksi soittimeksi viulun rinnalle filharmonisiin orkestereihin.