Harmonikassa on rekistereitä eli erilaisia äänikertayhdistelmiä, joita käytetään erilaisten äänensävyjen, soundien, luomiseen harmonikassa. Äänikertayhdistelmiä oikein käyttämällä soittimesta saadaan esiin lukuisia lisävivahteita soitantaan – Säkkijärven polkka tai Väärä vitonen eivät kuulosta oikeilta niin kutsutulla piccoloäänellä.

Äänikertojen äänensävyihin liittyy suurelta osin myös soittimeen tehtävä viritys, vaikka äänensävyn muodostukseen vaikuttavat kaikki mahdolliset osatekijät soittimessa. Musette-äänikerta ei ole kunnon musette-äänikerta ilman kolmea 8'-pintaäänikertaa, jotka on viritetty keskenään musetten vaatimalla tavalla. Klassisessa musiikissa puolestaan äänikerroissa ei käytetä huojuvia äänikertoja.

Äänikertoja hallitaan rekisterikoneistolla. Harmonikan basso- ja diskanttipuolella on omanlaisensa rekisterikoneisto vaikkakin toimintaidea on kummassakin koneistossa samanlainen. Rekisterikoneiston lisäksi soundia voidaan hallita maskirakenteilla. Esimerkiksi basso- ja diskanttimaskiin on saatettu rakentaa sordino, jolla äänen kulkua soittimesta säädetään avaamalla ja sulkemalla maskissa olevia aukkoja. Aukoton tai vähäaukkoinen maski antaa tumman, hieman tunkkaisen äänensävyn, kun puolestaan avoin maski pitää äänien värin kirkkaana.

Äänikerrat ovat pääsääntöisesti aseteltu diskantissa kuin bassossakin näppäimistön välittömään läheisyyteen palkeen puolelle. Kaikissa soittimissa ei edes ole rekisterikoneistoa tai rekisterikoneisto on rakenteeltaan sellainen, ettei kaikkia äänikertoja voida valita yksittäisinä äänikertoina käyttöön.

Nykypäivän yleisin paikka äänikerran vaihtajanäppäimille, eli rekisterinäppäimille, on näppäimistön välittömässä läheisyydessä palkeen puolella (ks. yllä oleva kuva). Näppäimien sijainti on vakiintunut tähän kohtaan 1950-luvun alussa. Oy Harmonikan malleista rekisterikoneiston sijainti vaihtui kuningasmallin aikana vuoden 1953 tienoilla.

Vaihtajanäppäimille on monta nimitystä, kuten rekisterivaihtajat tai koplarit. Itse miellän käsitteen koplari tarkoittamaan kahvan takana kuuntelijalta piilossa olevaa rekisterikoneiston hallintovivustoa, jota kopeloidaan peukalolla. Tällainen koplarivivusto on hyvin tyypillinen 1930-luvun soittimissa sekä ranskalaistyyppisissä haitareissa, joskin mekaniikat ovat rakenteeltaan hyvin erilaiset. Viereisessä kuvasarjassa on esitelty erilaisia äänikertavaihtajia.

Alun alkaen äänikertoja ei voinut vaihtaa, vaan harmonikassa soi aina sama äänikerta tai äänikerrat. Bassopuolella äänikerrat yleistyivät vasta diskantin äänikertojan jälkeen, eikä tuolloinkaan bassoihin tullut täydellistä seitsemän rekisterin koneistoa, vaan rekisterinäppäimiä oli aluksi vain muutama. Rekisterikoneisto on kehittynyt usean vuosikymmenen aikana, joten nykyään harmonikoille tyypillistä täydellistä 14 – 15 rekisterinäppäimen skaalaa diskanttiin ei alussa ollut saatavana. Usein rekisterinäppäimiä oli 1940 – 1950-lukujen taitteen tienoilla neljästä kuuteen, harvoin kymmennen.

Erilaisia diskanttivaihtajia eri aikakausilta.

Osassa soittimista on niin kutsuttu master-vaihtaja diskantin kahvan ulkosyrjässä ranteen kohdalla. Tätä näppäintä painamalla kaikki äänikerrat tulevat valituksi, mutta systeemin voi sekoittaa 1920 – 1930-luvun harmonikkoihin, jossa vastaavanlaisella pitkällä kytkinlistalla hallitaan yhtä äänikertaa yllämainitun peukalokoplarin tapaan. Toiseksi ylimmässä kuvassa on tällainen yhteen äänikertaan sidottu rekisterivaihtaja. Mikäli kyseessä olisi master-vaihtaja, soittimessa tulisi olla tämän kytkimen lisäksi rekisterikoneisto maskin päällä.

1940-luvun aikana äänikertayhdistelmien määrä alkoi kasvaa. Suurimpana syynä tähän oli metallien käytön yleistyminen välipohjan materiaalina, mikä puolestaan teki rekisterikoneistojen tekemisen aikaisempaa helpommaksi. 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alussa alkoi 4'-äänikerta yleistyä rekisterikoneiston kasvun myötä, mikä puolestaan antoi entistä enemmän äänikertavaihtoehtoja käyttöön. Myös soittimien paino alkoi nousta.

Kuvakollaasin kolmannessa kuvassa on 1940-luvun ja 1950-luvun alun haitareille tyypillisiä kytkinnäppäimiä diskantin kahvan ulkosyrjässä, joita on soittimissa 2 – 6 kappaletta, joskus jopa 11. Mitä enemmän rekisterinäppäimiä oli, sitä uudemmasta ja paremmasta soittimesta oli kyse.

Rekisterikoneiston ja äänikertojen monipuolistuessa vanhemmissa, eli 1930-luvun ja 1940-luvun sota-ajan, soittimissa tyypillinen neljän äänikerran 8'+8'+8'+16' -yhdistelmä vaihtui 4'+8'+8'+16' -yhdistelmäksi, joka on nykyään yleisin käytössä oleva neljä-äänikertaisen soittimen äänikertayhdistelmä. Uuden äänikertakokonaisuuden myötä "vanhan ajan viritys" alkoi jäädä historiaan – tähän viritykseen ei kuulu 4'-äänikertaa. Musette-viritykseen vakiintui kuitenkin kolmen 8'-äänikerran käyttö.

4' äänikerran myötä niin kutsuttu tangoäänikerta tuli mahdolliseksi. Tangoäänessä käytetyt äänikerrat viritetään suoriksi toisiinsa nähden, joten huojuviksi äänikerroiksi voitiin enää käytännössä virittää 8'-äänikerrat. Haitareihin asennettiin myös jälkikäteen enemmän rekistereitä ja 4'-äänikertoja.

Kuvasarjan viimeisessä kuvassa (puuttuu vielä) on ranskalaistyyppiselle harmonikalle tyypillinen peukalokoplaristo, jonka avulla kaikki äänikerrat ovat hallittavissa. Rekisterikoneisto sijoittuu tällöin näppäinkoneiston taakse, joten kaikki läppärivit ovat toisiinsa nähden tasa-arvoisia äänen leviämisen ja äänen värin muodostuksesta puhuttaessa. Koneistolla pystytään vaihtamaan äänikertoja samaan tapaan kuin normaaleilla painettavilla rekisterinäppäimillä – jokainen vipu on mekaanisesti ohjelmoitu.

Leukavaihtajia konserttiharmonikassa.

Leukanäppäimet on aseteltu diskanttikahvan yläosaan ja näppäimien määrä vaihtelee 2 – 8 kappaleessa. Suurimmaksi osaksi leukanäppäimet ovat rekisterinäppimiin kytketty lisäke, mutta soittimen diskanttirekisterikoneisto voi toimia pelkästään leukarekistereiden avulla. Piginillä on myös mallistossaan haitarimalli, jonka leukanäppäimiä voi ohjelmoida avaamaan erilaisia äänikertayhdistelmiä. Leukanäppäin ohjelmoidaan näppäintä kiertämällä eri asentoihin, joten yhdestä näppäimestä saadaan kytkettyä käyttöön 1 – 4 eri äänikertayhdistelmää.

Diskantin näkyvissä oleva rekisterikoneisto. Klikkaa kuva isoksi.

Kolmiäänikertaisessa harmonikassa on valittuna yksi äänikerta.

Mitä enemmän soittimessa on äänikertoja, sitä enemmän on mahdollista ohjelmoida erilaisia äänikertayhdistelmiä eli rekistereitä. Rekisterilistat ovat kielipenkkien suuntaisia, ja kun läppä on ylhäällä voi rekisterinäppäimiä painamalla katsoa, miten koneisto avaa ja sulkee ilma-aukkoja. Ohessa kuva, jossa on kolmiäänikertainen Weltmeister, jossa on valittuna yksi äänikerta. Saksalaisissa malleissa rekisterilistat ovat hyvin usein muovia, mutta listoissa käytetään myös terästä.

Bassopuolella rekisterit toimivat samalla periaatteella kuin diskantissa. Mekaniikan paljouden sekä basso-osan rakenteen takia bassopuolella ohjelmoidut vaihtajalistat on asetettu kielipenkkien viereen soittimen sisäpuolelle. Vaihtajalistojen kärjestä ulottuvat rekisterivarret rekisterilistoihin. Rakenteesta johtuen bassossa ilmakanavien koko vaihtelee kielen koon mukaan – mitä matalampi ääni, sitä isompi ilma-aukko vaaditaan. Myös rekisterilistojen koot vaihtelevat äänikerran ilmakanavan aukon perusteella. Ilmakanavien reikien koko vaihtelee myös uudempien soittimien diskanttissa.

Yksi kielipenkki vastaa periaatteessa yhtä äänikertaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun kielipenkkejä on kaksi, mahdollisia rekisterivaihtoehtoja on käytössä kolme. Vaihtoehdot tällaisessa harmonikassa ovat seuraavat: kummatkin kielipenkit ovat käytössä (kaksiäänisyys) ja kummatkin kielipenkit ovat erikseen käytössä. Kielipenkkien määrän kasvaessa vaihtoehtoja äänikertoihin tulee huomattavasti lisää: neljä-äänikertaisessa cassotto-harmonikassa äänkertavaihtoehtoja on jo 15. Kaikissa neliäänikertaisissa malleissa ei kuitenkaan ole kaikkia äänikertoja valittavissa, vaan käytössä saattaa olla esimerkiksi kymmenkunta äänikertojen yhdistelmää. Yleisin määrä lienee 14 koplaria. Vaikka äänikertojen merkinnät ovat samoja valmistajista riippumatta, eri merkkien välillä soinneissa on runsaastikin eroja.

On mahdollista, että yhdessä kielipenkissä on vain yhden äänikerran äänet, mutta käytännössä aina viisirivisissä soittimissa yhdessä kielipenkissä on kahden äänikerran ääniä. Syynä tälle on kielipenkkien sijoittuminen läppien alle. Niin ikään kielipenkkien määrä riippuu siitä, ovatko diskantin läpät kahdessa vai kolmessa rivissä soittimessa. Läppien ollessa kolmessa rivissä kielipenkkejä on neliäänikertaisessa soittimessa kuusi neljän sijasta ja ääniskaalaa on mahdollista rakentaa vielä suuremmaksi.

Laskennalliset maksimit saavutettavista äänikerroista ovat seuraavat:

• 1 äänikerta – 1 rekisteri
• 2 äänikertaa – 3 rekisteriä
• 3 äänikertaa – 7 rekisteriä
• 4 äänikertaa – 15 rekisteriä
• 5 äänikertaa – 31 rekisteriä
• 6 äänikertaa – 63 rekisteriä

Yksi-, kaksi- ja kolmiäänikertaisissa soittimissa on yleensä käytössä kaikki teoreettisesti mahdolliset äänikerrat. Neliäänikertaisissa soittimissa koplareita on useimmiten 10 – 15. Harvemmat edes käyttävät näitä kaikkia. Viisiäänikertaisissa soittimissa niin ikään pidättäydytään neliäänikertaisen vaihtoehtoluvuissa, mutta ei ole poikkeus sekään, että soittimissa on vain muutama äänikertavaihtoehto. Kuusiäänikertaista soitinta tuskin näkee vaan kielipenkkejä ollessa kuusi läppärivit ovat todennäköisesti kolmessa rivissä kahden sijaan. Soitin on tällöin neljä-äänikertainen.

Joskus saattaa nähdä soittimen, jossa näyttäisi olevan yli kaksikymentä koplaria maskista törröttämässä, mutta tällöin kannattaa katsoa koplareiden merkintöjä hieman tarkemmin. Suurella todennäköisyydellä koplarinäppäimiä on laitettu tuplat maskiin vaikka äänikertavaihtoehtoja ei ole esimerkiksi 14 enempää.

Harmonikan äänikertojen nimikkeet tulevat uruista, joissa äänikerrat ilmoitetaan jaloissa. Merkinnän perustana on äänikerta, joka kuullaan soitettuna samalta äänenkorkeudelta kuin mihin se on nuotistossa kirjoitettu. Mittailmaisu "kahdeksanjalkainen" tulee kyseisen äänikerran pisimmän pillin (todella suuren oktaavin c = n. 65 Hz) suurpiirteisestä pituudesta jaloissa ilmoitettuna. Kahdeksan jalkaa on noin 2,4 metriä. Uruissa käytössä olevat perusäänikerrat ovat jaloissa ilmoitettuna: 64', 32', 16', 8', 4', 2', 1', ja 1/2'. Todellinen 64-jalkainen äänikerta on erittäin harvinainen ja yleensä tätä äänikertaa imitoidaan erilaisilla pilleillä ja niiden yhdistelmillä.

Jalkamerkinnät ovat siis suhdelukuja toisiinsa nähden. 8'-äänikerta soi kuten kirjoitettu, 4'-äänikerta soi edellä mainittua oktaavin korkeammalta ja 16'-äänikerta soi 8'-äänikertaa oktaavia matalammalta. Harmonikassa on diskantissa 4-, 8- ja 16-jalkaisia äänikertoja, eli puhekielessä korkea, keski- ja matala äänikerta. Melodiabassomerkinnöissä ilmoitetaan yleensä 8'+16' -äänikertavaihtoehdot.

Käytetyt merkinnät soittimissa ja nuoteissa eivät ole sovittuja standardeja vaan merkintöjen sisälle mahtuu monenlaisia käytäntöjä sekä virityksiä. Esitetyt mallit a – o perustuvat yleisesti käytössä olevaan tapaan ja merkinnät perustuvat neliäänikertaiseen harmonikkaan, mutta ovat sovellettavissa kaikkiin harmonikkamalleihin.

Äänikerroilla on monia nimiä. Oheiset merkinnät voisi nimetä esimerkiksi klarinetiksi (a), fagotiksi (b), piccoloksi (c) ja huiluksi (d) (flute). Nimitykset ovat arkikielessä ihan hyviä apuvälineitä, sillä ne helpottavat kommunikointia. Nimet eivät kuitenkaan kerro paljoa soivista äänikerroista.

Kohdassa a on merkitty 8'-äänikerran a¹-ääni, joka on virityksen lähtökohta, a = 440 – 442 hertsiä. Ääni soi sillä korkeudella kuin se on kirjoitettu. Vastaavasti myös kohdassa d soi 8-jalkainen ääni. Perinteisessä valssi- tai viuluäänikerrassa soivat juuri nämä kaksi 8'-äänikertaa yhdessä. D-kohdan äänikerta viritetään yleensä hieman a-kohdan 8'-äänikerran yläpuolelle, jolloin saadaan aikaan äänien huojuntaa.

B-kohdan äänikerta on puolestaan 16-jalkainen. Tämä soi oktaavin alempaa kuin on nuotteihin kirjoitettu. Tämä äänikerta on yleensä neljä-äänikertaisien cassotto-mallien kuilussa. C-kohdan äänikerta on 4-jalkainen ja soi kirjoitettua nuottia oktaavin korkeammalta (mallissa a²).

Mallit e – j ovat kaikki kaksiäänikertaisia vaihtoehtoja. Tanssimusiikissa eniten käytettyjä äänikertoja näistä vaihtoehdoista lienevät tango-äänikerta i ja valssiäänikerta j. Klassisessa musiikissa puolestaan käytetään usein kuivempia, huojumattomia, äänikertoja kuten e ja h.

Englantilaisessa concertinassa soi yleensä yksi 8-jalkainen äänikerta. Bandoneon on kaksiäänikertainen soitin: äänikerrat ovat 4' ja 8' (e). Myös kolmiäänikertaisia bandoneoneja on olemassa.

K – n-vaihtoehdot ovat kolmiäänikertaisia rekistereitä. Perinteinen ja aito musette-äänikerta koostuu kolmesta 8'-äänikerrasta, mutta esimerkiksi Saksassa k-mallin yhdistelmää on kutsuttu musetteksi. Musette-äänikerrassa yksi 8'-äänikerta on viritetty suoraksi, jonka ylä- ja alapuolelle viritetään yksi 8'-äänikerta. Mikäli soitin on viisiäänikertainen, saadaan soittimesta samanaikaisesti ulos kolmen 8'-, yhden 4'-, ja yhden 16'-äänikerran yhdistelmä. Tämä äänikerta on erittäin omaleimainen soundiltaan musette-äänikerran ohella, eikä tästä soundista voi erehtyä.

M-kohdan äänikerta on kolmiäänikertaisen soittimen master-äänikerta. 8-jalkaisen merkkipallon sijainti saattaa vaihdella soittimesta ja virityksestä riippuen.

Viimeisenä äänikerroissa on master-äänikerta, eli kaikki neljä ääntä soivat yhtaikaisesti (kuva o). Viisiäänikertaisessa mallissa keskellä olisi vielä yksi merkkipallo lisää. Virityksen epätarkkuudet kuuluvat parhaimmin yksi- ja kaksiäänikerroissa, ja tarkkuutta viritystyössä tarvitaankin. Jos soitamme master-äänikerralla viisi eri ääntä (esim c-dis-fis-a-c¹), soi soittimessa yhteensä 20 kieltä / palkeen suunta. Viisiäänikertaisessa soittimessa tämä tarkottaisi 25 soivaa kieltä – ja kaikkien pitäisi olla vireessä.

Rekisterimerkintöjen valtameri on mielettömän laaja johtuen useista eri valmistajista, jotka ovat toimineet useissa eri maissa useina eri aikakausina, ja kukin valmistaja on tehnyt omanlaisiaan merkintöjä. Käytäntöjä on vakiintunut, mutta standardisointi puuttuu toistaiseksi. Osakseen merkintätapojen erilaisuuteen liittyy myös yritysmaailmassa markkinoilta erottumisen toive: hieman erilainen rekisterimerkintätapa erottuu muista. Tämän vuoksi diskanttipuolella on muun muassa pyöreitä, neliönmuotoisia ja vinoneliöitä merkkejä pallomerkintöineen tai rekisterinäppäimessä on vain kaksi viivaa ja pallomerkinnät.

Harmonikan kehitys on ollut räjähdysmäinen, joka lienee yksi niistä syistä harmonikkamallien käytänteiden erilaisuuteen sekä standardisoinnin puuttumiseen. Rekistereistä puhuttaessa nykyaikaiset rekisterimerkinnät olisivat voineet alkaa vakiintua vasta 1950-luvulta lähtien, jolloin cassotto-kuilu sekä convertor-soittimet alkoivat yleistyä. 1980-luvun lopulta alkaen, tai oikeastaan 1990-luvun alun laman jälkeen, eurooppalainen harmonikkateollisuus on vakiintunut tiettyihin valmistus- ja valmistajamääriin, joten tällä hetkellä standardisoiminen olisi jopa mahdollista. 1950-luvun huippuvuosina tämä olisi ollut mahdotonta, koska valmistajia oli hyvin hallitsemattomasti yltympäriinsä. Uutena elementtinä 1900-luvun lopussa tuli kiinalaisten soittimien massavalmistus. Kiinassa tehtaita on vähän, mutta tuotantotehokkuus – laadusta tinkien – on sitäkin suurempi.

Esitän seuraavassa oman näkemykseni kromaattisien harmonikkojen diskanttirekisterijärjestelmän merkintöjen standardiksi. En tuo esille mitään uutta, vaan kaikki esittämäni piirrustuksen elementit löytyvät jo käytännöstä, joskaan ei läheskään kaikilta valmistajilta.

Ympyrämerkintä, jonka sisällä on kaksi poikittaista viivaa muodostavat harmonikoissa esitetyt 4-, 8- ja 16-jalkaisten äänikertojen välit ylhäältä alas lueteltuna. Tämä on hyvä, koska nämä elementit ovat käytännössä kaikilla valmistajilla. Diskantin rekisterimerkinnöistä neliömuodot on syytä unohtaa käytännönkin tasolla, koska neliömerkintöjä käytetään laajasti Stradella-bassomerkinnöissä, vaikka vaihtelevia käytänteitä bassomerkinnöissäkin on.

Pistemerkinnän mustat pallot esittävät soittimessa käytössä olevia äänikertoja, aivan kuten nykyäänkin. Musta pallo tarkoitaa pintaäänikertaa (ei cassotto) ja ympyrämerkintä cassotto-äänikertaa. Yleensä 4-äänikertaisessa soittimessa yksi 8- ja yksi 16-jalkainen äänikerta on cassottossa, joten siksi merkinnät ovat mallissa p näillä kohdilla. Soittimien äänikerrat vaihtelevät suuresti, joten tärkeää on erotella cassotto-äänikerrat pintaäänikerroista. Mielestäni pallo- ja ympyrämerkinnät olisi syytä ottaa käyttöön.

Kuvan kolme päällekkäistä palloa muodostavat virityksellisesti kolme äänikertaa, jotka viritetään keskenään yleensä huojumattomiksi. Keskimmäinen pallo, eli huojumaton 8-jalkainen äänikerta, on virityksen perusta. Tämän keskilinjan oikealle puolelle tulevat pallot (äänikerrat) viritetään huojumaan suoran äänikerran yläpuolelle, kun puolestaan keskilinjan vasemmalle puolelle tulevat pallot viritetään suoran äänikerran alapuolelle. Nuottiviivastolla olevat merkinnät on johdettu ympyräkuviosta asian selkiyttämiseksi.

Bassopuolella rekisterinäppäimet ovat palkeen ja sormion välissä, mutta myös ilmanäppäimen kohdalla voi olla rekisterikoneistoon liittyvä näppäin tai vipu, joilla saadaan oktaavikerrannaisia käyttöön tai pois käytöstä. Converttoreissa melodiabasson kytkentämekanismin pitkänomainen kytkinlista on normaalien bassoäänikertanäppäimien ja näppäimistön välissä. Bassopuolella rekisterivaihtoehtoja on vähemmän kuin diskanttipuolella – usein rekisterivaihtoehtoja on kahdesta viiteen, mutta seitsemän on yhtälailla mahdollinen. Basson rakenne ja tehtävä yleisesti ottaen ei edellytä yhtä monta rekisteriä kuin diskantissa, ja basson äänikerrat viritetäänkin normaalisti keskenään huojumattomiksi, mikä vähentää basson äänikertayhdistelmien erilaisuutta.

Soitinta kokeiltaessa kannattaa kokeilla ohuita äänikertoja diskantissa ja bassossa yhtaikaisesti ja kuunnella näiden tasapainoa erilaisilla äänenvoimakkuuksilla. Joissain soittimissa basso lyö diskantin läpi hyvin helposti. Myös perussoitannassa basso saattaa puskea äänellään diskantin yli.

Stradella-bassossa yleisin äänikertojen määrä on viisi. Silti kielipenkkejä ei ole kuin kolme sillä kunkin äänikerran äänet (suuri septimi) mahtuvat yhdelle kielipenkin sivulle. Korkein äänikerta on omassa kielipenkissään. Pienissä harmonikoissa on vähemmän äänikertoja – lasten harmonikoissa on suurimmat kielet ja koneiston laajuutta on karsittu painon takia. Matalien äänien puuttuessa lasten harmonikkojen bassot kuulostavat varsin kevyiltä, huuliharppumaisilta.

Oheisessa kuviossa on viisiäänikertaisen Stradella-bassokoneiston rekisterivaihtoehtoja. Äänikertamerkki jakautuu kahteen osaan puolesta välistä: kuvion alaosa muodostuu perusbassoäänikerroista ja ylempi kuvion osa muodostuu sointubassoäänikerroista. Perusbassoa painettaessa avautuu ko. äänen perusbassoläppä sekä sointuläppä ja sointubassoa painettaessa avautuu kolmesta neljään sointubasson läppää. S-vaihtoehto, tai soittimen master-äänikerta, on useimmiten merkitty rekisterinäppäimiin muiden vaihtoehtojen jäädessä merkitsemättä. Jokainen joutuu kokeilemaan missä järjestyksessä rekisterinäppäimet ovat. Joissakin soitinmerkeissä saattaa olla merkityt rekisterinäppäimet.

Äänikertakuvaa luetaan samalla tavalla kuin ylläpuolella olevia diskantin äänikertamerkintöjä. Täysikokoisessa viisiäänikertaisessa bassossa äänikerrat ovat siis 4', 8', 16' ja 32'. Kuviossa on yleisimpiä rekisterivaihtoehtoja, mutta soittimessasi saattaa olla muita yhdistelmiä. Stradella-basson rekisterimerkinnät on merkattu joko mallin mukaisesti ympyrän sisään tai neliöön.

Melodiabassoa käytettäessä rekisterinäppäimiä voidaan käyttää kuten Stradella-järjestelmässä. Melodiabasson rekisterimerkintätavoissa on kuitenkin eroja. Yksi tapa ilmoittaa rekisterimerkinnät on esitetty viereisessä kuvassa. Vaihtoehtoina ovat yksiäänikertavaihtoehdot ja niiden yhteissoundi. Äänikerrat ovat 8' ja 16', eli äänikerrat ovat oktaavin päässä toisistaan. Melodiabassomerkinnät, esimerkiksi esitteissä, saattavat olla ympyrän tai jopa kolmion muotoisia.

Soittimen kaksi sisintä riviä toimivat standardibasson tapaan, vaikka melodiabassokoneiston on kytketty päälle. Koplareilla perusbassoihin saa erilaisia soundeja samaan tapaan kuin sointukoneiston käytössä ollessa. Konserttisoittimissa saadaan melodiabassopuolelle myös ylimääräinen oktaavikerrannainen käyttöön erillisellä ilmanäppäimen vieressä olevalla vivulla.