Basso-osa on harmonikan vasemmalla kädellä halittava osakokonaisuus, johon kuuluvat näppäimistö, äänikerrat, äänikertojen kytkentämekanismi rekisterinäppäimineen sekä bassoremmi. Paljetta, eli äänenvoimakkuutta ja muuta paljedynamiikkaa, hallitaan basso-osaa liikuttamalla diskanttiosan ollessa sidottuna kehoon paikallaan pysymiseksi. Periatteellisesti bassopuoli toimii samoin kuin diskanttipuoli: näppäintä painaessa mekanismi avaa ilmakanavan, jota pitkin palkeilla muodostettu paineilma saattaa kielen värähtelemään. Syntynyt ilmapatsas havaitaan äänenä.

Standard-bassojärjestelmä on yleisin harmonikan bassonäppäinjärjestelmä, vaikka sen mekaniikka ei riitä paljon muuhun kuin säestämiseen sekä äänialallisesti kapea-alaisiin sooloihin. Bassojärjestelmää kutsutaan myös Stradella-bassojärjestelmäksi Italialaisen harmonikkakaupungin Stradellan mukaan, jossa Mariano Dallapè kehitti sekä otti tuotantoon uuden innovaation. Dallapèn bassojärjestelmää koskeva patentti on kirjattu vuodelle 1890, mutta järjestelmä julkaistiin ja alettiin valmistaa laajamittaisesti vasta 1896. Ilmestyessään bassokoneisto oli mekaniikaltaan edistyksellinen: yhtä näppäintä painamalla saatiin aikaan vähintään kolmiääninen sointu. Stradella-basso antoi harmonikkamusiikille ja -kulttuurille paljon uutta laajentumistilaa. Stradella-basson lisäksi käytössä on runsaasti erilaisia melodiabassojärjestelmiä, joista sivulla esitellään yleisimmät nykyisin käytössä olevat järjestelmät.

Basson rekisterikoneistoon liittyvät asiat on yhdistetty diskantin rekisterikoneiston kanssa samalle sivulle.

Bassokoneiston kantta, joka on osittain bassoremmin alla, kutsutaan bassomaskiksi. Muita nimityksiä maskille on takalevy tai takakansi. Rakenteesta johtuen, bassomaskia ei useinkaan koristella moninaisesti vaan se on selluloidipäällysteinen metalli- tai vanerilevy, johon on tehty muutama ilmareikä äänen kulkua varten. Puusoittimissa maski voi olla pelkkä vanerilevy, viilutettu vaneri- tai metallilevy. Harmonikan seisontatassut ovat kiinni maskissa.

Ennen toisen maailmansodan aikaa bassomaski oli useissa soittimissa hyvin koristeellinen ja täynnä ilma-aukkoja. Runsas maskin rei'itys auttaa basson äänen kantavuuteen. Vanhaan aikaan käytössä ei ollut vahvistimia, joten soittimen akustisen äänen oli oltava kantava sisä- ja ulkotiloissa.

Bassokoneisto tulee näkyviin bassomaskin alta (ks. alla oleva kuva). Melodiabassosoittimen ulkomuoto ei nopeasti vilkaistuna eroa paljoa tästä, vaikka koneistojen mekaniikassa on monia eroja. Basson läpät ovat välipohjaa vasten näppäinkoneiston takana eivätkä näy oheisesta kuvasta. Neliäänikertaisessa harmonikassa on yleensä bassossa kolme kielipenkkiä, joissa on yhteensä viisi äänikertaa. Sota-aikaa edeltävissä soittimissa äänikertoja oli usein kuusi, mutta esimerkiksi Soitintehtaan soittimista on kuudes äänikerta otettu järjestäin pois käytöstä. Tämä äänikerta oli usein kiinnitetty välipohjan suuntaisesti olevaan, niin kutsuttuun makaavaan, kielipenkkiin. Lasten haitareissa äänikertojen määrää on vähennetty painon takia niin diskanttipuolelta kuin bassoistakin. Matalien äänien puuttuessa basson ääni muuttuu hyvin teräväksi ja huuliharppumaiseksi.

Basso jakautuu näppäimistöllä kahteen osaan: perusbassoihin ja sointubassoihin. Perusbassorivit muodostuvat yleensä kahdesta palkeenpuoleisesta näppäinrivistä. Neljä ulommaisinta riviä muodostavat puolestaan sointubassorivit. Myös läppärivit ja kielipenkit jakautuvat perus- ja sointubassojen mukaan kahteen. Stradella-bassokoneiston alla 12 perusbassoläpää ja 12 sointubassoläppää muodostavat kummatkin omat läppärivinsä. Stradella-bassojärjestelmässä perusbassoja voi olla kolmessa rivissä, jolloin sointubassorivejä on kolme. Eri muunnoksia on esitetty tuonnempana tällä sivulla.

Melodiabassoharmonikoissa basson kielipenkit ovat stradella-basson kielipenkkejä isompia ja yhteen kielipenkkiin menee 12 äänen sijaan 15 ääntä. Läppärivit menevät tällöin kolmeen riviin, jolloin basson ääniskaalaa on saatu suurennettua.

Stradellabassoharmonikassa perusbassonäppäintä painettaessa koneisto avaa välipohjassa vastakkain olevat perus- ja sointubassoläpät, jolloin näppäimen ääntä vastaaviin kieliin menevät ilmakanavat avautuvat. Yhden perusbassoläpän alla on normaalisti kaksi (esim. äänet C₁-C) ja sointubassoläpän alla kolme (c-c¹-c²) ilmakanavaa, yhteensä siis viisi äänikertaa. Äänet on viritetty oktaavin välein.

Sointubassonäppäintä painettaessa koneisto avaa kolme tai neljä sointubassoläppää riippuen koneiston rakenteesta ja soinnusta. Sointubassokoneisto ei avaa perusbasson matalia äänikertoja soinnunmuodostuksessa, jolloin esimerkiksi valssiin saadaan jämäkkä, voimakas ja matala ykkösisku perusbassolla ja kevyet kannankohotusiskut sointubassolla. Suomalaisvalmisteisissa harmonikoissa C7-näppäintä painamalla koneisto avaa sointubassoläppää: c-, e-, g- ja b-äänet, yhteensä 12 ääntä. Italialaisissa harmonikoissa septimisoinnuista jää kvintti pois, joten sointu muodostuu vain kolmesta äänestä.

Monta päällekkäin soivaa oktaavikerrannaisääntä vahvistavat ääniaallon amplitudia, eli äänivoimakkuus voimistuu monen äänen yhteisvaikutuksesta. Bassossa tuloksena on hyvin voimakas ääni, joka joissain soittimissa tunkee pahasti diskantin luoman melodian läpi. Monta päällekkäin soivaa ääntä esimerkiksi sointubassopuolella tekee äänestä kirkkaan, monivärisen ja runsaan.

Näppäinvarsi.

Näppäinvarsiin on niitattu niittejä, eli näppäinvarren oksia, joiden sijainti näppäinvarressa on riippuvainen osan sijainnista koneistossa. Perusbassonäppäimen varressa on yksi oksa, kun puolestaan sointubassonäppäimessä on kolme tai neljä oksaa. Italialaisissa harmonikoissa kaikki näppäinvarteen tulevat oksat ovat näppäinvarren samalla puolella. Suomalaisissa ja venäläisissä koneistoissa näppäinvarren niitit saattavat olla varren kummallakin puolella. Vanhoissa soittimissa koko näppäinvarsi oksineen on saatettu taivuttaa yhdestä metallitangosta, jolloin näppäinvarret muistuttavatkin hieman luikertelevia käärmeitä. Tällaisia käärmenäppäinvarsia on muun muassa 1930-luvulla tehdyissä kukka- ja kravattimalleissa. Nykyään näppäinvarteen niitattavat niitit ovat messinkisiä tai alumiinia ja niitin päälle saatetaan laittaa muovinen pehmuste koneiston ääniä vaimentamaan. Näppäinvarsia on täysikokoisessa harmonikassa 120.

Stradella-bassokoneiston kerääjäkoneistot sekä läpät
funkkismallisessa Viipurin pelissä.
Klikkaa kuva isoksi.

Näppäinvarsien alla on pitkiä poikittain olevia akseleita eli oksavarsia. Ne on jaettu kahteen petiin tehtävänsä mukaan: sointubasso- ja perusbassokerääjäkoneistoiksi. Jokainen akseli on rakenteeltaan hieman erilainen näppäinvarsien tapaan, mutta perusidealtaan ne ovat keskenään identtisiä: näppäinvarresta tuleva oksa kääntä yhtä tai useampaa kerääjäkoneiston oksavartta, joiden nostokoukut avaavat läppiä. Läppien sijainnilla ei ole periaatteessa mitään väliä, koska kerääjäkoneisto voidaan ohjelmoida nostamaan mikä tahansa läppä. Sointubasossa yksi näppäinvarsi kääntää soinnusta riippuen kolme tai neljä oksa-akselia, minkä takia soinnun muodostaminen on mahdollista yhden näppäimen painalluksella. Perusbassonäppäin kääntää vain yhtä oksa-akselia, ja nouseva perusbassoläppä nostaa sointubassoläpän.

Näppäinvarren ja kerääjäkoneiston liitoskohtia.

Aika ajoin näkee bassokoneistoja, joihin on laitettu reippaasti vaseliinia kohtiin, joissa kaksi metalliosaa on kosketuksissa toisiinsa. Syynä vaseliinin lisäykseen on koneiston äänien vaimentaminen. Vaseliini kuitenkin kerää itseensä kaiken lian ja pölyn, joka koneistoon pääsee, ja ylimääräinen koneistoon kuulumaton tavara jäykistää koneiston toimintaa. Öljyä lisätään metalliliitoksiin vain muutamassa poikkeustapauksessa.

Harmonikkaa, jossa on sekä standard- että melodiabassojärjestelmä soitettavissa samasta näppäimistöstä kutsutaan convertor-harmonikaksi (eng. convertor: kääntäjä, vaihtaja). Yleisesti näitä soittimia kutsutaan vain melodiabassoiksi. Käytöstä poistunut synonyymi melodiabassoharmonikalle on basettiharmonikka. Vastaavaa, mutta venäläistä alkuperää olevaa mallia kutsutaan Gotovo-vybornyj bayan -nimellä, lyhyesti bayan.

Convertor-ominaisuus tarkoittaa, että soittimessa on yksi bassokoneisto, jossa on kaksi päällekkäistä toimintoa: sointu- ja melodiabassotoiminnot. Näitä kahta ominaisuutta hallitaan erillisellä kääntäjäkoneistolla perusbassojen ollessa aina käytössä. Palkeen ja näppäimien välissä olevaa pitkää kytkinlistaa painamalla sointunäppäimet muuttuvat melodiabassoiksi ja uudella painalluksella sointubassokoneisto tulee takaisin käyttöön. Convertor-systeemin perusidea on kaikissa soittimissa samanlainen, mutta valmistajasta ja aikakaudesta riippuen koneiston mekaniikat näyttävät erilaisilta. Oheisen kuvasarjan avulla esittelen convertorsysteemin perusperiaatteen.

Ellegaardilla on kuvassa bassopuolella
58 melodiabassoa kolmella sisimmäisellä rivillä.
Soitinta on valmistettu vuosina 1952 – 1957. Kuva
kuuluu Suomen Harmonikkainstituutin kokoelmaan.
Klikkaa kuva isoksi.

Melodiabassoja on tehty historian varrella lukuisia erilaisia. Alkujaan haitareissa olevat melodiabassokoneistot olivat pelkkiä melodiabassoja ilman sointubassokoneistoa – haitari oli tällöin täysin kromaattinen soitin. Stradella-bassonäppäimistön yhteydessä on 1900-luvun alkupuolella tehty erilaisia kokeiluja. Melodiabassonäppäimet saatettiin lisätä bassonäppäimien yläpuolelle omaksi näppäinkokonaisuudekseen tai melodiabassonäppäimet oli voitu lisätä myös perusbassojen eteen palkeen puolelle kahteen riviin, jolloin asettelu on muistuttanut pianokoskettimien asettelua. Variaatioita on lukuisia.

Melodiabassojen sijainti standard-bassojärjestelmän edessä, lähempänä palkeita, on vanhaa perua ensimmäisistä melodiabassoharmonikoista, jotka rakennettiin 1900-luvun alussa. Tätä järjestelmää voi nähdä harvoin käytettävän lähinnä ulkomailla, joskin järjestelmän voidaan katsoa siirtyneen convertor-ominaisuuden myötä syrjään. Tälläisessa järjestelmässä on usein yhdeksän riviä bassokoneistossa. Järjestyksessä palkeista päin rivit ovat: kolme melodiabassoriviä, kaksi perusbassorivia ja neljä sointubassoriviä.

Plussana lisäriveillä olevalla melodiabassojärjestelmällä on kytkinlistan puuttuminen – käden siirtäminen standard-basso-osasta melodiabasso-osaan on äänetön ja nopea. Miinuksia puolestaan on enemmän: sisäriville ulottaminen asettaa käden epäluonnolliseen asentoon ja täten hankaloittaa soittamista. Bassokoneisto kasvaa ja soittimeen tulee lisäpainoa ja kokoa. Lisärivillisestä järjestelmästä puuttuu apurivi, jota tarvitaan melodiabassossa sangen paljon.

Melodiabassokoneisto edestä. Klikkaa kuva isoksi.

Kytketään melodiabassokoneisto päälle painamalla convertor-kytkintä: kuvassa näkyvä alin pitkä alumiinilevy, vaihtajakoneiston yksi osa, liikkuu runsaan senttimetrin. Koneisto siirtää sointunäppäimistä tulevat jatkovarret melodiabassokoneiston päälle. Sointukoneisto kytkeytyy samanaikaisesti pois päältä ja yksittäiset äänet on mahdollista soittaa. Perusbassorivit vastaavat melodiabasson matalimpaa suurta septimiä, ja perusbassot ovat käytettävissä normaalisti kääntäjäkoneiston asennosta huolimatta.

Melodiabassokoneisto sivulta. Klikkaa kuva isoksi.

Mekaanisesti melodiabassoa on vielä mahdollista kehittää. Vaikka melodiabassohaitarit ovat alkaneet yleistyä 1950-luvulta lähtien, on 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tehty mitä erinäköisimpiä rakenneratkaisuja. Esimerkiksi 1970-luvulla Pigini on valmistanut koneistoa, joissa convertor-kytkintä painamalla kaikki näppäinvarret kääntyvät hieman. Soittotuntuma muuttui näppäimien muuttaessa hieman asentoaan. Myös eräänlaista lankaratkaisua sekä erilaisia lukitusmekanismeja on kokeiltu.

Convertor-kytkimen käytössä on hyvä muistaa yksi asia: älä pidä bassonäppäintä pohjassa, kun kytket melodiakoneistoa päälle tai pois päältä. Yleisesti katsottuna koneistot kestävät näppäin pohjassa tehdyn convertor-vaihdon, mutta valmistajasta riippuen rakenneratkaisu ei välttämättä ole kestävä. Pitkän ajan kuluessa koneistoon saattaa tulla toimintahäiriöitä. Mikäli melodiabassokoneiston toiminnassa ilmenee jotain, usein syynä on näppäimenvarren jatkovarren taipuminen.

Kääntäkoneistoon kuuluu monen monta osaa, joiden esitteleminen ei tämän sivun puitteissa ole tarpeellista. Teknisesti convertor-systeemi on kaikkien harmonikkasoittimien monimutkaisin, hienomekaanisin ja herkin koneistokokonaisuus, vaikka kytkinlista on painettaessa suht jäykkä. Yhden convertor-koneiston kokoamiseen menee tehtaalla noin viikon päivät. Kun koneistolle tehdään täydellinen säätö, tai vaikka läppien huovat täytyy vaihtaa, niin koko koneisto täytyy purkaa.

Osittainen näppäinten porrastus

Bassonäppäimiä on mahdollista saada normaaleina pyöristetyin kosketuspinnoin, kuten kuvien näppäimet, tai hiottuina, jolloin kosketuspinta on täysin tasainen. Näppäimen kosketuspinnan muoto vaikuttaa tuntumaan ja lienee tottumyskysymys, kumpaa näppäintyypiä tykkää käyttää.

Ranskalaistyyppinen bassonäppäinlauta.

Stradella-bassojärjestelmä, puhekielessä standardibasso tai standard-basso, on yleisin bassotyyppi, eikä syyttä. Sillä on helppo säestää diskanttia ja tarvittaessa soittaa melodiaa täydentäviä bassokuviota. Täysmittaisessa bassonäppäimistössä on 120 näppäintä, joista 40 näppäintä muodostavat perusbassorivit ja muut 80 näppäintä sointubassorivit. Stradella-basson ääniala muodostuu suuresta septimistä useine äänikertoineen, vaikka yleisesti puhutaan äänialan olevan yksi oktaavi.

Perusbassonäppäintä painettaessa soi useita oktaavien välein olevia ääniä vaikka puhekielessä puhutaan yhden näppäimen vastaavan yhtä ääntä. Sointubassonäppäintä painettaessa sen sijaan avautuu soinnusta ja mekaniikasta riippuen kolme tai neljä läppää. Jokaisen läpän alla on viisiäänikertaisessa soittimessa kolme äänikertaa. Bassojärjestelmän näppäimet ovat kuudessa rivissä, joista kaksi paljetta lähinnä olevaa riviä muodostavat perusbassorivit (rivit yksi ja kaksi). Seuraavat rivit ulospäin siirryttäessä ovat sointubassoja, joiden järestys on seuraava: duuri, molli, septimi ja vähennetty septimi.

Toiselta perusbassoriviltä merkitään näppäimiä äänien löytämisen helpottamiseksi. Merkityt äänet soittimissa ovat alhaalta päin useimmiten As-C-E-Gis toisin kuin kuviin on merkitty.

Stradella-, eli perusbassonäppäimistö (2+4).

Belgialainen bassonäppäinjärjestys. Klikkaa kuva isoksi.

Harmonikkoja on erikokoisia. Jos lapsen harjoitussoittimessa olisi täysikokoinen bassojärjestelmä, soittimesta tulisi aivan liian painava käytettäväksi. Markkinoilta löytyy useita erikokoisia supistettuja versioita täysikokoisetsa 120 näppäimen standardibassosta. Vähemmälläkin määrällä nappuloita pärjää harjoitusvaiheessa.

Kaavio näppäimistöjen supistetuista versioista.

Standardibasso kolmella perusbassorivillä (3+3)

Erikoisvalmisteisena muitakin järjestelmiä on tehty vuosien saatossa. Esimerkiksi Esko Könöselle rakennettiin 2+5-standard -järjestelmä: perusbassorivit, duuri, molli, septimi, vähennetty septimi ja ylinouseva kvintti. Erikoisuudet painottuvat vanhoihin soittimiin vuosisadan alun kieppeille, eli aikaan, jolloin haettiin uusia ominaisuuksia ja teknisia ratkaisuja soittimiin.

Ensikertalaisen voi olla vaikeaa keksiä loogista järjestystä perusbassojärjestelmän perusbassoille ensisilmäyksellä. Koko bassokoneisto on kuitenkin hyvin looginen diskanttipuolen tapaan, vaikkeivät äänet olekaan kromaattisessa järjestyksessä. Perusbassojen puolisävelaskeleet ovat aina samassa kohdassa toisiinsa nähden. Esimerkiksi c-ääni on samalla etäisyydellä cis-ääneen kuin d-ääni on dis-ääneen. Toisaalta taas dis-ääni on samalla etäisyydellä e-ääneen kuin cis-ääni d-ääneen. Pystyriveinä perusbassorivit (rivit yksi ja kaksi) puolestaan muodostuvat samalla tavalla kuin jos kvinttiympyrä olisi levitetty tasoksi. Helpoimmin tämä on havaittavissa riviltä kaksi. Kvinttiympyrän alennuspuoli löytyy bassoista c-äänestä alkaen alaspäin mentäessä: C-F-B-Es-As-Des-Ges. Näiden mollirinnakkaissävellajit löytyvät a-äänestä alaspäin mentäessä: A-D-G-C-F-B-Es. Kvinttiympyrän ylennykset löytyvät vastaavasti c- ja a-äänistä, mutta bassoissa liikutaan ylöspäin.

Sointubassojen paikka määräytyy toisen rivin perusbassojen mukaan. Soitossa vuorotellaan yleisesti perusbassoja sointubassojen kanssa erilaisin yhdistelmin. On myös mahdollista säestää pitämällä perus- ja sointubassoja alaspainettuina yhdessä tai erikseen tai yhdistelemällä useampia perusbassoja samanaikaisesti. Rajana soitossa on vain neljän sormen käyttö. Peukaloa käytetään vain poikkeustapauksissa uloimmalla rivillä. Syynä tälle on puhtaasti harmonikan rakeenteesta johtuva epätasa-arvo peukaloa kohtaan: peukaloa on vaikea käyttää näppäimistöllä.

Näppäimien asettelu tekee vaihtobasson ja erilaisien vakiolopukkeiden soittamisen helpoksi. Duuri- ja mollikuviot ovat näppäimistöllä järjestelmällisesti samalla sormituksella eri kohdista soitettuna.

Melodiabassosoittimissa näppäimistön jokainen c- ja f-näppäin on tuntomerkitty. Hyvin usein melodiabassoharmonikoissa myös diskanttipuolella on merkitty c- ja f-äänet.

Italialainen melodiabassojärjestelmä.

Suomalainen järjestelmä (alla oleva kuva) on diskantin tavoin muunnos italialaisesta järjestelmästä. Ajattelumalli suomalaisessa järjestelmässä pohjautuu suomalaisen diskanttijärjestelmän kolmen päärivin käyttöön – kolme pääriviä ovat uloimmat rivit ja neljäs rivi ulkoa päin laskettaessa toimii apurivinä. Näppäinjärjestys on niin ikään italialaiseen tapaan peilikuvallinen diskanttiin verrattuna. Kummassakin näppäinversiossa bassojen yläpäässä soivat matalat äänet ja alapäässä korkeat äänet.

Suomalainen melodiabassojärjestelmä.

Venäläinen melodiabasso poikkeaa italialaisesta melodiabassojärjestelmästä huomattavasti: klaviatuurin yläpäässä ovat korkeat äänet ja alapäässä matalat äänet. C-näppäin löytyy kolmannelta riviltä ulkoa päin laskettaessa. Tämän järjestelmän yksi hyvistä puolista on, että soitettaessa unisonissa diskantin kanssa erinäisiä kuvioita soitin pysyy hyvin hallinassa. Tämä johtuu siitä, että vasemman käden sijainti vaikuttaa palkeen käyttäytymiseen soitinta tasapainoittavasti. Kuvassa on virheellisesti ääniala merkitty oktaavia liian korkealle. Ääniala alkaa siis D₁-äänestä, eikä D-äänestä.

Venäläinen melodiabassojärjestelmä.

Belgialainen melodiabassojärjestelmä on vasemmalle kädelle sama kuin belgialainen diskanttijärjestelmä oikealle kädelle. Järjestelmä on niin ikään peilikuvallinen diskantin belgialaisesta klaviatuurista. Vasemman käden ollessa sidottuna bassoremmiin ei ranteen ylimääräinen kääntäminen alaspäin tuo helpotusta järjestelmän ketteryyteen, päin vastoin. Tämä on todettavissa esimerkiksi kromaattisia kuvioita soitettaessa.

Belgialainen melodiabassojärjestelmä.

Kravtsovin järjestelmä poikkeaa bassojärjestelmänä muista melodiabassojärjestelmistä siinä missä se poikkeaa diskanttijärjestelmissäkin. Toisin sanoen Kravtsov-järjestelmä on aivan oma maailmansa ja järjestelmä kuuluukin melodiabassojärjestelmien vähemmistöön. Kravtsov on tehnyt kehittämästään diskanttinäppäinjärjestelmästä peilikuvallisen basso-osan. Venäläiseen järjestelmään verrattuna matalat äänet on siirretty länsimaiseen tyyliin koneiston yläpäähän, jotta täydellinen näppäimistöjen peilikuvallisuus on saatu muodostettua. Kaksi ulointa riviä on porrastettuna parempien soitto-ominaisuuksien saamiseksi. Kravtsovin melodiabassosta kertovalla sivulla mainitaankin, että tällä järjestelyllä vasemman käden peukalo saadaan soittamiseen mukaan.

Äänialaltaan melodiabassoista tämä järjestelmä on suppein täydellä neljällä oktaavilla muiden järjestelmien äänialojen pyöriessä parhaimmillaan viiden oktaavin kieppeillä (esim. Bayan Victoria E₁-cis⁴). Äänialan suppeus Kravtsov-järjestelmässä johtuu siitä, että järjestelmän diskantin isot näppäimet (d, g ja a) ovat kaikki kolmena näppäimenä sormiossa.

Kravtsovin melodiabassojärjestelmä.

Seitsenrivinen bassojärjestelmä on Jukka Ollilan (s. 1926, Tornio) mukaan täydellinen järjestelmä melodiabassoa ajatellen. Asiasta hän kirjoittaa tutkielmassaan Melodiabassoharmonikan sormiojärjestelmät & sävelkulut (1993). Tällöin jokaisesta melodiabassonäppäimistöstä saataisiin täysin peilikuvallinen diskanttinäppäimistöön verrattuna. Täydellisessä järjestelmässä olisi convertor-järjestelmä, jossa olisi kaksi perusbasso- ja viisi melodiabasso- / standardbassoriviä. Käytännössä tällaiselle järjestelmälle tulee kuitenkin ylimääräistä painoa kasvavasta rakenteesta johtuen. Ollila ehdottaakin, että lisättävään riviin voisi olla kytkettynä vain melodiabassokoneisto ja äänetön dimisointurivi. Kuudes ja seitsemäs rivi olisi Ollilan esittämässä mallissa: duuri, molli, septimi, dimi ja vähennetty septimi. Convertor-järjestelmänä ei ole tiettävästi 2+5 -vaihtoehtoa, mutta melodiabassolla ilman sointubassoja on 2+5 -vaihtoehtoja.

Täydellinen melodiabassojärjestelmä.

Mikäli dimisoinnut eivät ole käytössä, miksi jättää soimaton sointubassorivi septimi- ja vähennetyn septiminrivin väliin? Pääylläpitäjän mielestä tällöin hiljaisen sointurivin voisi siirtää uloimmaksi riviksi soittoteknisin perustein: käden tulee olla mahdollisimman paljon kädelle luonnollisissa asennoissa soitettaessa välttäen epämukavia, lihaksia ja jänteitä turhaan venyttäviä otteita. Toisekseen ylinousevia sointuja käytetään harmonikkamusiikissa hyvin vähän. Onko bassonäppäimistöä käytettäessä saavutettavissa sama tasapaino diskanttisormioden mukaan? Lähtökohta on kuitenkin eri kuin diskantissa, jossa peukaloa käytetään yleisesti. Voidaanko järjestelmille asettaa samat lähtökohdat?