Palje on harmonikan sydän. Ilman paljetta ei pystyttäisi muodostamaan kielille tarpeeksi painetta, eikä sointia syntyisi. Nyanssit, äänenvoimakkuuden vaihtelut, muodostetaan yksinomaan paljetekniikoilla. Miltä esimerkiksi kuulostaisi Varisevat lehdet, jos ei olisi olemassa paljetremoloa? Palkeen käsittely on taitolaji, sillä sen oikealla käytöllä saadaan kappaleisiin lisää elävyyttä ja syvyyttä.

Palje koostuu poimutetusta pahvista (runko), nahasta (kulmat), kankaasta tai paperista (päällyste), kulmaraudoista (kulmat) ja paljenauhoista (ulkotaitteet). Valmis palje kiinnitetään paljekarmeihin liimaamalla, jotka kiinnitetään diskanttiin ja bassoon niiteillä. Konserttisoittimissa käytetään koneruuvikiinnitystä, jolloin voidaan välttää niittireikien suurentuminen ajan mittaan, kun niittejä liikutetaan edestakaisin soittimessa. Ennen niittikiinnityksen yleistymistä käytettiin ruuvikiinnitystä. Paljekarmien koko vaihtelee suuresti soittimien välillä – bandoneoneissa on hyvin massiiviset paljekarmit verrattuna esimerkiksi harmonikan paljekarmeihin.

Paljepahvi on yleensä poimutettu yhdestä pahviarkista, mutta paljetyypistä riippuen rakennusmateriaalit ja -menetelmät vaihtelevat. Pahvin, tai pikemminkin taivekartongin, paksuus on vaihdellut ajan saatossa yhden millimetrin molemmin puolin. Nykyään paljepahvin paksuus on 0,6 – 0,7 millimetrin tienoilla. Bandoneoneissa käytetään pahvin sijasta kovaa fiiberiä eli kudosbakeliittia, jota ei voi poimuttaa normaalin paljepahvin tavoin. Tällöin poimujen kohdalle tehdään viilto ja taittamisen jälkeen taite vahvistetaan esimerkiksi kangasteipillä.

Poimun syvyys on verrannollinen poimujen määrään. Mitä syvemmät poimut ovat, sitä vähemmän poimuja tarvitaan saman liikeradan aikaansaamiseksi verrattuna palkeeseen, jossa on paljon matalia poimuja. Niin ikään palkeen ulkomitat vaikuttavat poimujen syvyyteen. Mitä isompi palje on ulkomitoiltaan, sitä syvempää poimua voidaan käyttää.

Nykyään yksi­ ja kaksirivisissä diatonisissa soittimissa käytetään palkeen poimun syvyytenä 25 – 27 mm poimujen määrän ollessa 18 – 21. Pienimmillään paljepoimun syvyys voi olla 20 mm, mutta tällöin palkeessa on todennäköisesti yli 20 poimua. Lasten harmonikoissa ja pienissä kolmiäänikertaisissa harmonikoissa poimun syvyys on yleensä 27 – 31 mm poimumäärän pysyessä maksimissaan 20 kappaleessa. Kromaattisissa neljä­ ja viisiäänikertaisissa soittimissa poimun syvyys on yleensä 31 – 35 mm. Yleisesti käytetyt poimusyvyydet ovat 22, 25, 27, 31, 33 ja 35 mm.

Palkeeseen saadaan tehtyä erilaisia kuviointeja.

Paljetarvikkeita. Klikkaa kuva isoksi.

Kulmaraudat ovat metallisia kaarevia paloja, joilla palkeen kulmat saadaan tiiviiksi ja palkeelle saadaan jäykkyytä. Kulmaraudan materiaalit ovat vaihdelleet historian varrella: palkeissa on käytetty nahka-, alpakka- ja teräskulmia. Alpakkaa käytettiin viimeksi runsaasti 1800 – 1900-lukujen vaihteen tienoilla, koska alpakka muistutti hopeaa. Kulmarautojen halkeaminen voi johtua rakenneviasta, jossa palkeeseen on laitettu liian jyrkkäkulmaiset kulmaraudat liian isoon palkeeseen. Niin ikään liian kovasta materiaalista tehdyt kulmaraudat saattavat haljeta.

Paljenauhoja on paljon erivärisiä, joilla paljekankaan tavoin voidaan saada harmonikalle erilaisia ilmeitä. Muun muassa Onni Laihasella on ollut palkeissa teksti: "ONNI". Nykyään palkeisiin tehdään pääsääntöisesti symmetrisiä kuvioita – nimien lisäys soittimen ulkoasuun oli muoti-ilmiö 1930 – 1950-luvuilla. Nykyiset paljenauhat voidaan jakaa kahteen ryhmään: matta- ja loimunauhat. Loimunauhoissa nauhaan on tehty symmetrisesti itseään toistava kuvio, kun puolestaan mattanauhat ovat tasasavärisiä ja kuviottomia.

Konserttiharmonikoissa on tilavuudeltaan isommat palkeet kuin normaalikokoisissa harmonikoissa. Isommilla palkeilla saadaan lisää soittimeen ilmatilavuutta, josta on soitossa hyötyä: voidaan soittaa pitkiä ääniä katkaisematta sointia. Isoissa soittimissa äänialaa on pieniä soittimia enemmän, ja soittimen koon kasvasessa varsinkin bassossa kielien koko kasvaa. Ilmamäärän tarve nousee, koska isot kielet tarvistevat enemmän ilmaa soidakseen. Concertinoissa ja bandoneoneissa, joissa palkeet ovat harmonikanpalkeita huomattavasti pienemmät, korostuu palkeiden koon tuoma soittoherkkyys. Näitä soittimia pidetään kirjaimellisesti hyppysissä.

Samalla voimalla työnnettäessä kahta erikokoista paljetta kieltä kohtaan muodostuu erisuuruinen paine. Yhtä äänikanavaa kohden muodostuu kovempi paine pienellä palkeella kuin isolla palkeella, kun paljetta työnnetään samalla voimalla (vrt. turbiinitekniikka). Tämän vuoksi jotkin valmistajat kutsuvat concertinoja ja bandoneoneita korkeapainesoittimiksi ja harmonikkoja matalapainesoittimiksi.

Palje ei ole ikuinen, vaan se on kulutusosa, joka täytyy vaihtaa tarvittaessa. Palkeen iäksi ei voi määritellä tarkkaa vuosimäärä, mutta peruskäytössä palkeet kestävät helposti 20 – 30 vuotta.

Uudet palkeet ovat aina alussa jäykkiä käyttää. Esimerkiksi paljetremolon tekeminen saattaa olla hankalaa ja raskasta uudella palkeella. Käytössä palje normaalisoituu kohtalaisen nopeasti. Osa soittajista jopa ylivenyttää paljetta päästäkseen jäykkyydestä eroon. Paljon käytetyt palkeet ovat puolestaan löysiä ja niillä voi olla harmillista soittaa paljetremoloja, sillä liian löysät palkeet alkavat pitää läpsyttävää ääntä. Ääni johtuu paljepoimujen törmäillemisestä toisiinsa nopean edestakaisen liikkeen takia. Vanhaa soitinta ostaessa – ja muutenkin – kannattaa tarkistaa palkeesta kulmaraudat ja saumakohdat vuotojen varalta. Mikäli vanhasta ja löysästä palkeesta ei ole haittaa soitossa ja palje on muutoin ehjä, ei palkeen vaihto ole tarpeellinen.

Jotta palje pysyisi hyvänä pitkään, on sen poimut syytä putsata pitkäharjaksisella harjalla tai imurilla harjasuulaketta käyttäen kerran, kaksi vuodessa. Kaikki ylimääräinen pöly, hiekka, ruuantähteet ja sen sellaiset ovat palkeelle hallaa. Paljenauhat voi putsata kostealla rätillä. Vedellä ei kuitenkaan sovi lutrata, sillä palje on pahvia, joka heikkenee kastuessaan.