Suu-urku on yleisnimitys kaikille vapaalehdykkäsoittimille, joissa metalli- tai bambukieli on kiinnitetty bamburuokoon tai muuhun vastaavaan putkeen. Ruoko tai ruo'ot kiinnittyvät kielen kohdalta ilmakammioon. Ruokoja on soittimissa 1 – 36 kappaletta. Ilmakammioon tai siitä eriävään suuosaan puhalletaan tai siitä imetään ilmaa äänen muodostamiseksi. Kussakin bamburuo'ossa on ilmakammion yläpuolella sormiaukko ja ruo'on yläpäässä on yleensä soikea reikä viritystä varten. Vastaava esiviritysreikä voi olla myös bambun alapäässä tai se voi sijaita ruo'on ylä- ja alapäässä riippuen ilmakammion sijainnista. Suu-urkuja soitetaan pääsääntöisesti Kiinassa (sheng), Koreoissa, Japanissa (sho), Indokiinassa, Borneossa ja Laosissa (khaen).

Ääni syntyy suu-uruissa, kun suu-aukkoon puhalletaan tai siitä imetään ilmaa ja sormiaukko on peitetty. Soinnin väriin vaikuttaa erittäin paljon pillin materiaali ja sen pituus.

Kiinalaisten tekstien mukaan sheng on ollut käytössä jo 2000 eaa. Niin ikään vanhojen kiinalaisten tekstien mukaan suu-urku on laoslainen keksintö eli alkujaan suu-urut lienevät Laosin ja Myanmarin tienoilta, josta löytyy shengiä alkeellisempina pidettyjä suu-urkuja, kuten khaenia. Primitiivisten suu-urkujen syntyajankohtaa on hankala arvioida – suu-urut ovat kehittyneet reippaasti ennen shengin keksimistä. Soittimissa on selviä alueellisia eroja, kuten ilmakammion sijainti bamburuo'oissa. Joissain malleissa on bordunapillejä, eli sormiaukottomia pillejä, jotka soivat jatkuvasti melodian taustalla säkkipillien tapaan. Toisaalta joissakin suu-urku malleissa on mykkiä koristepillejä.

Suu-urkujen leviämistä ja ilmestymisjärjestystä Aasiassa on arvioitu arvioimalla soittimien primitiivisyyttä ja vertaamalla niitä keskenään. Primitiivisimpinä pidetään niitä soittimia, joissa ruokopillejä on vähän ja ne on asetettu yhteen riivin. Ruokomäärän kasvaessa rivejä on tullut lisää siten, että rivejä on ollut maksimissaan kolme. Seuraava kehitysaskel on oletuksien mukaan bambupillien asettuminen ympyrämuodostelmaan.