Yksirivisen diskantissa on muiden harmonikkasoittimien tapaan kahva ja koppa, jotka muodostavat diskantin rungon. Näppäimet sekä mahdollinen rekisterikoneisto ja maski kuuluvat myös diskanttiosaan. Yksi- ja kaksirivisissä diskantin rakenne on hyvin samankaltainen – ulkomitoissakaan ei ole paljoa eroa perusmalleissa. Erilaisia teknisiä ratkaisuja on voitu tehdä, mutta kaiken kaikkiaan yksirivisistä soittimista on hyvä lähteä tutkimaan harmonikkasoittimien rakennetta, sillä niissä ei ole ylimääräistä osia. Kuvassa on ensimmäisen rakentamani soittimen diskanttiosa.

Saksalaistyyppisen
harmonikan läpät
ovat näkyvissä.

Diskantin näppäimet voivat olla paksuja upponäppäimiä, kuten 1920-luvun viisirivisissä tasakahvoissa, tai ohuita kahvan näppäinlevyn päälle jääviä näppäimiä nykyisten viisirivisten tapaan. Upponäppäinmalleissa soittotuntuma on hyvin erilainen kuin kahvan päälle jäävissä näppäimissä, ja osa soittajista pitääkin upponäppäimiä parempana soittotuntuman kannalta, osa puolestaan pitää päälle jääviä näppäimiä parempana vaihtoehtona. Molempi parempi, kuten sanonta sanoo.

Diskanttikahvassa on ulkolaidassa yleensä sormiura peukalolle. 1920- ja 1930-luvun viisirivisissä haitareissa on myös sormiura, joka on peruja nimenomaan vähärivisistä soittimista. Kromaattisissa haitareissa peukalotuenta on jäänyt suomalaisesta soittokulttuurista pois, mutta useissa muissa maissa peukaloa pidetään vieläkin kahvan ulkosyrjällä tai sen takana. Diatonisissa soittimissa tilanne on viisirivisiin verrattuna toinen, koska diatoniset soittimet ovat kromaattisia soittimia pienempiä ja kevyempiä, jolloin peukalotuennalla saadaan apua soitantaan. Usein diatonisissa käytetään vain oikeanpuoleista olkaremmiä. Työntöpalkeen aikana peukalo toimii soitinta paikallaanpitävänä elementtinä. Pääsääntöisesti diatonista soitettaessa peukaloa pidetään urassa, ei kahvan takana. Joissain malleissa on peukalolle tarkoitettu peukaloremmi.

Eurooppalaiset yksiriviset ovat diatonisia vaihtoäänisiä soittimia, joten yksirivisen diskantin kymmenestä näppäimestä tulee 20 diatonisen asteikon ääntä. Soittimet ovat yleensä C- tai G-vireisiä. Oheisessa kuvassa vasemmanpuoleinen näppäimistö on c-duurivirityksen näppäinkaavio ja oikeanpuoleinen G-duurin kaavio. Työntöääni on merkitty kunkin näppäimen yläosaan. Matalat äänet ovat sormion yläpäässä. C-äänestä c-ääneen paljetta tulee liikutella seuraavasti C-viritteisessä soittimessa: työntö-veto-työntö-veto-työntö-veto-veto-työntö.

Näiden sävellajien lisäksi yksirivisiä on myös muissa sävellajeissa. Näitä ovat D-, A- ja B-vire. Mikäli ei tiedetä, minkä vireinen soitin on, voidaan asia tarkistaa soittimen diskantin kolmannesta näppäimestä: työntöääni kertoo vireyden. Diskanttinäppäimistöön on saatettu lisätä apunäppäin tai apunäppäimiä päärivistä katsottuna rungon puolelle. Tällöin myös bassoa on saatettu laajentaa muutamalla näppäimellä.

Kaksiäänikertaisessa yksirivisessä on vain yksi kielipenkki diskantissa, jossa on yleensä kaksi kahdeksanjalkaista äänikertaa. Toinen 8' äänikerta viritetään Suomessa yleensä huojumaan toiseen äänikertaan nähden, jolloin soittimessa soi niin kutsuttu valssiäänikerta. Sointi on tällaisessa soittimessa suhteellisen heleä, mutta esimerkiksi neliäänikertaisen "Cajun-haitarin pitää kuulostaa kusen polttamalta ja elämää nähneeltä. Sellainen on sen oikea soundi", Jarkko Helin on todennut. Neliäänikertaisessa yksirivisessä puolestaan on yleensä yksi 4'-, kaksi 8'- ja yksi 16'-äänikerta. Soitintyypistä riippuu sangen paljon, millainen viritys tehdään. Cajun-tyylisissä soittimissa ei esimerkiksi ole yhtään huojuntaa.

Vähärivisiä harmonikkoja tehdään myös kolmiäänikertaisina, mutta näkemäni kolmiäänikertaiset diatoniset ovat olleet pääsääntöisesti kaksi- tai useampirivisiä.

Perinteisesti ja alkuperäisissä 1800-luvun yksirivisissä rekisterikoneiston koplarit eivät ole näppämistön ja läppien välissä viisirivisien tapaan, vaan rekisterikoneiston valitsijanupit tulevat diskanttirungon yläosaan. Nuppia nostamalla ja laskemalla avataan ja suljetaan yhden äänikerran ilmakanavat. Neliäänikertaisen soittimen diskantissa on neljä nuppia, josta kustakin lähtee välipohjan sisään ohut rekisterilista. Yksi tällainen lista sulkee ja avaa ilmakanavia yhden kielipenkin toisella pitkällä sivulla, joka vastaa yksirivissä yhtä äänikertaa. Oikeanpuoleisessa kuvassa ovat Jarkko Helinin valmistaman cajunin äänikertakoneiston nupit. Jälleen kerran on kuitenkin muistettava, että historian varrella rekisterikoneistoja on tehty lukuisilla erilaisilla tavoilla.

Rekisterilistan materiaalina voi olla metalli tai puu. Materiaalivalinta riippuu soittimen rakenteesta. Mikäli rekisterikoneisto on näppäimistön edessä (yleensä kaksi ja useampiriviset) maskin alueella, välipohja ja rekisterikoneisto on toteutettu metallikoneistolla. Jos soittimen äänikertanäppäimet ovat soittimen päällä, rekisterilistat ovat yleensä puuta. Metalliset rekisteriliuskat vaativat metallisen välipohjan, mutta metallivälipohjallisessa haitarissa saattaa olla myös puinen rekisterilista. Tällöin rekisterilista sijaitsee välipohjan päällä, kielipenkin alla.

Kun palje irroitetaan, diskanttiosan sisäpuolella näkyy kielipekki (2-äk) tai kaksi kielipenkkiä (3- ja 4-äk) mahdollisen rekisterikoneiston kanssa. Ohessa kuva kaksiäänikertaisesta soittimesta. Erityisesti 1800- ja 1900-luvun vaihteen ja 1900-luvun alkupuolen haitareissa osa kielipenkeistä on liimattu runkoon. Bassopuolella saksalaismallisissa harmonikoissa on usein makaavat kielipenkit. Tästä yksinkertaisemmaksi harmonikka ei tule.

Vähärivissä on yleensä yksi olkaremmi, joka on tarkoitettu pidettäväksi oikealla olalla tai oikean käden hauislihaksen kohdalla. Soitin on kevyt eikä se tarvitse sen enempää remmejä pitelemään itseään paikallaan. Vetopalkeella remmi pitää soitinta paikallaan ja työntöpalkeella peukalo. Istualtaan soitettaessa oikean jalan voi laittaa vasemman jalan päälle ristiin, joka antaa tukea peukalon ohella työntöpalkeelle. Seisten soitettaessa voi käyttää yhtä remmiä, mutta ei ole epätavallista kahden remmin käyttäminenkään tukevan soittoasennon saamiseksi.