The Free Reed Instrument’s History Research Blog

Ensimmäinen kalenterikuukausi yksityisyrittäjänä alkaa täyttyä ja uusi kuukausi alkaa.

Tammikuu oli mielenkiintoinen monella tavalla. Päälimmäiseksi mieleen jäi tietynlainen vapauden tunne, kaikki sujuu niin kuin pitää. Karu totuus tosielämästä näytti kuitenkin toisen poskensa hyvin selvästi: mitään ei tapahdu muiden toimesta. On vastattava itse omasta elämästä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään huono asia, sillä itse tekemällä tietää, missä oma elämä menee ja varmuus omasta minuudesta kasvaa.

Ehdottomasti vaikein asia tammikuussa oli aamuisin herääminen. Makuuhuoneen ikkuna ikkuna nimittäin ilta-aurinkoa kohden, joten aamulla huone on pimeä kuin kellari. Sanonkin tätä huonetta faaraon kryptaksi, sillä herääminen on tosi haasteellista. Kahden viikon penisilliinikuurikaan ei ole auttanut aamuisia heräämisiä mitenkään.

—

Olen luonteeltani sellainen, etten lannistu helpolla. Olen pitkään sanonut, että kaikki riippuu siitä, mihin uskoo. Tästä on tullut itselleni eräänlainen motto.  Olen sisäistänyt mottoni siten, että kun on jokin päämäärä, tavoite, niin perusarki on kevyen tuntuista sekä sopivan stressitöntä. Ihminen alkaa aurata elämäänsä halutunlaiseksi huomaamattaan. Elämän tavoiteet ovat oltava kuitenkin niin korkeat, että itse ei pysty ymmärtämään kokonaisuutta yhdellä kertaa. On tutkittava itseään – päämäärän löytäminen tarkoittaa oman elämän löytämistä.

Minulla on päämäärä. Tiedän mitä haluan. Tiedän mitä tavitsen. Tiedän teen.

—-

Puhelin on soinut viime päivinä aika kiivaasti. Osa puheluista ovat asiallisia, mutta mukaan mahtuu myös kaupustelijoita. Tämä on se kohta, missä minä alan hihitellä itsekseni myyjän tietämättä. Kun tiedän mitä tarvitsen, mitä haluan ja mitä teen, en todellakaan tarvitse puhelinmyyjää kertomaan minulle, miten hyvän diilin mokaan, jos en osallistu juuri tähän yritykselle pakolliseen rekisteriin. Eräs myyjä oli sangen hauska. Hän aloitti puhelun kuin juhlat olisivat parhaimillaan: “Moi, mitä kuuluu ja onnea uuden yrityksen perustamisesta!” Hetken aikaa hän yritti tentata yrityksen tietoja, mutta kysyttyäni, että myykö hän jotain, niin vastausta tälle en oikein saanut. Kyllähän jotain taisi myydä, mutta ilman tarkkaa hintaa ja tietoa palvelun sisällöstä…

Tällaiset Kauppalehdet ynnä muut talouslehdet ymmärrän oikein hyvin puhelinmyyntituotteina, sillä joku saattaa tarvita kyseisiä talousalan artikkeleita työssään tai vapaa-ajallaan. Sitten nämä tällaiset yllämainitut hassut puhelinmyyntiyritykset ovat toista luokkaa. Omaksi huvikseni tarkistin yllä mainitussa tapauksessa myyjän liittymän omistajan. Liittymä kuului Tampereella toimivalle yritykselle, vaikka myyjän päämies väitteiden mukaisesti oli Helsingissä. Miten myyjien moraali kestää moista vedättämistä?

—

Tällä hetkellä minulla on työn alla kaksi isoa korjausprojektia. Ensimmäinen projekti on Kouvolan Kravatti sarjanumerolla 760.  Työ odottaa nyt muutamia osia, jotka pitäisi tulla postitse alkuviikosta.  Soitin oli täysin soittokelvoton, kun sain sen työstettäväksi. Korjauksen edetessä kävi ilmi, että runko on erittäin hyvässä kunnossa muutamia kolhuja lukuun ottamatta.  Diskantin maskin kohtalo on harmillisempi, sillä se on ilmeisesti hajonnut soittimen pudottua maahan aikoinaan. Jäljellä oli pieni pala maskin kulmaa sekä isohko lommo diskantin alaosassa.

Ensi viikolla selvinee, haluaako asiakas muutoin hyväkuntoiselle soittimelle maskin. Kyseinen kravatin väritys on kuitenkin suht harvinainen, joten riemulliseksi haasteeksi*) muodostunee uuden maskin valmistaminen. Maski on ollut vaaleanpunaista loimuselluloidia mustalla kravatilla, eikä tällaista ole kyselyistä huolimatta löytynyt. Täysin vastaavanlaista selluloidia on hankala löytää, ellei mahdotonta.  Sääli sinänsä, jos soittimelle ei saada maskia, sillä soitin on  ikäisekseen hyväkuntoinen ja omalaatuisen värityksensä ansiosta poikkeava ja kaunis. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, eikä kysyvä tieltä eksy…

Kravatin korjaushuollon rinnalle aloitin menneellä viikolla 1960-luvun Paolo Sopranin huoltamisen. Kyseisessä soittimessa on paljon pientä laitettavaa pintavaurioista viritykseen.

Mutta mutta… Projekteja on toistaiseksi ollut, mutta kalenteriin olisi kiva saada täytettä – työntäyteläinen tulevaisuus mahdollistaa oman elämiseni sekä erään ison ja mielenkiintoisen projektin, josta annan lisätietoa helmikuun aikana täällä blogissa.

Voikaahan pyöreästi seuraavaan kirjoitukseen asti toivoopi
Viljo

*) Elämässä ei ole ongelmia, on vain riemullisia haasteita. Tämä pieni ideologinen lähestyminen elämään tekee elämästä helppoa ja vähän stressistä.

Kaikki oli alussa sekaisin

Uuden aloittaminen on aina mielenkiintoista. Ollessani nuori, sain eräänä jouluna lahjaksi ison mustan Lego-auton, paloina tietenkin. Tunne uutta pakettia avatessa ei ole säilynyt, mutta paketin avattuani kaikki muut lahjat jäivät taka-alalle. Autoa oli pakko alkaa rakentaa – kerralla loppuun asti. Satoja ja taas satoja osia oli liitettävä toisiinsa.

En ole muuttunut lapsuuden ajoista, kun ajattelen legomaniaa. Saadessani eteeni jotain mielenkiintoista, vanhoja tai uusia harmonikkoja tai muuta vastaavaa, sisälläni alkaa tietynlainen prosessi. Pakottava ja tiedostamaton tunne antaa keholle käskyn, että nyt tehdään pikkutarkkaa juttua paljon. Aika ja paikka häviävät. En välttämättä syö, juo tai käy vessassa useaan tuntiin. Koko päivä saattaa vierähtää aamusta iltaan ennen kuin syöminen tulee mieleen.

Vuoden vaihde oli minulle kaikkea muuta kuin ison paketin näkeminen, sillä olin tukevasti yli 39 asteen kuumeessa kotona. Mielenkiinto kaikkeen oli vähän niin ja näin. Muutamia päiviä aikaisemmin olin saanut muuttotavarat kuljetettua muutaman ystäväni ja äitini kanssa Ikaalisista Naantalin keskustaan uuteen asuntooni. Kämppä, vai pitäisikö jo alkaa kutsua kodiksi ja työpaikaksi, on keskellä Naantalia osoitteessa Luostarinkatu 27 H 10 (sisäpiha). Tänne alkaisin rakentaa omaa kotiani sekä omaa uutta yritystäni: Harmonikan huolto ja restaurointi tmi Viljo Mannerjoki. Kaikki oli alussa.

Onni on, että saa tehdä sitä, mistä pitää saaden samalla mahdollisesti aikaan jotain hyvää ympärilleen. Ajan ja paikan tunne kuuluukin kadota touhutessa. Ehkä en vain ole nähnyt tuota isoa vuoden vaihteen pakettia, koska yrityksen starttaamisasioita on näin tammikuun puolen välin jälkeen vielä jäljellä. Aika on rientänyt jälleen.

Näin 19. päivänä fasiliteetit alkavat olla kunnossa muutamia pikku juttuja lukuun ottamatta. Ensimmäiset tarviketilaukset on tehty, ensimmäinen asiakastyö on tehty, yksi on tekeillä ja kolmas odottaa käsittelyyn pääsyä. Mennyttä viikkoa kruunaa kuitenkin ilkeä kurkkutauti ja yli puolet viikosta on mennyt sen potemiseen. Onneksi lääkäri antoi reseptin vastaanotolla käynnin jälkeen ja paraneminen on alkanut. Kieltämättä on aika häijy tilanne, kun nieleminen sattuu ja alaleuka jäykistyy. Nestemäiset ruuat sekä piltit ovat jälleen kerran pelastaneen minut.

Alku ei siis ole ollut terveyden kannalta mikään voittokulku, mutta ei se vielä mitään. Hidasteita on ollut niin kiinteistön internetin (kiitos vaan lankapiuhojen katkaisijalle) kuin myös postin kulun kanssa. Kaiken kukkuraksi mikroaaltouuni meni hajalle, mikä on ongelmista ehkä vähäpätöisin. Eilen korjasin vessanpöntön – hyvä minä!

Yritystoiminnan aloittaminen ei oikeastaan tunnu miltään. Jotkin sisäiset velvoitteet kolkuttavat kuulohermoon normaalia voimakkaammin silloin tällöin. Perustyön tekeminen ei ole muuttunut miksikään Ikaalisten ja Italian oppiaikojen jälkeen. Koko yritystouhun lähtökohta on se, että kaiken joutuu tekemään itse – näinhän se oikeastaan ollutkin jo muutamia vuosia. Työntouhun innoittamana olen unohtanut, että käyttörahaa omasta takaa ei juurikaan ole, ei ole valmiita varaosavarastoja, ei nahkaa, huopia eikä oikeastaan paljon muutakaan. Tämä tarkoittaa vain paljon töitä päästäkseni eteen päin. Rahan unohtaminen on tietyllä tapaa kaikkein tärkein asia. Jos jää murehtimaan rahan puutetta, kuluttaa energiansa ihan väärään asiaan.

On väärä kuvitelma, että minulla olisi jokin tavoite, jonka jälkeen kaikki on tehty ja voin siirtyä eläkkeelle. Ehei. Tällainen ajattelu veisi ojasta allikkoon, kun nopeutta on pidettävä koko ajan yllä (jatkuvan kasvun metodi). Kuulun jo tilastoissa näkyvään nuorisoryhmään, joka pitää elämän mahdollisimman stressittömänä. Kyse on ajattelumallista: kun ihminen menee moottoriveneeseen, alkaa mökkimatka, mutta ihmisen mennessä purjeveneeseen, hän tulee perille. Tästä on kyse – olen perillä.

Tämä blogi alkaa yritystoimintani alkujutuista; kirjalle täytyy antaa sopivan kokoiset raamit, jotta sille voi luoda sisältöä. Kuten olen kertonut, tällä palstalla käydään läpi harmonikan historiaan liittyviä asioita kuin myös työtäni. Historiapuolelle ei ole vielä vähään aikaan tulossa osaltani päivityksiä, koska elämisen peruselementit täytyy saada ensin koottua. Toisin sanoen Vapaalehdykän tietosisältöpäivittäminen on pienellä tauolla. Sen sijaan vanhoihin harmonikkoihin liittyvää juttua on tulossa lähiaikoina, mikäli asiakas päättää soittimensa jatkohuollosta. Tässä mahdollisessa huollossa joudun tekemään sellaista, mitä en ole koskaan tehnyt ja jota ei ole opetettu. Koulussa olen saanut vain peruselementtien käsittelytaidon, jota täytyy tositilanteessa soveltaa.

Järjestys alkaa hahmottua.

Miten usein sitten aion blogailla? Harmonikan huoltaminen kaikkea muuta kuin nopeatempoista. Joka päivä ei tule kirjoitettavaa, jos joka toinenkaan. Historiaan liittyvät jutut ovat puolestaan paljon aikaa vievää salapoliisityötä. Pikapäivitystä meneillä olevaan saa tietenkin kysyä foorumilta, jossa taidankin hillua lähes joka päivä.

Ohessa kaksi kuvaa. Ensimmäinen kuva on otettu vuoden vaihteessa, kun muutto oli kaaottisimillaan. Jälkimmäinen kuva on otettu, kun työpöytä on löytänyt tarkan paikkansa. Tästä kuvasta tilanne on jo kehittynyt eteen päin.

Seuraavassa blogailussa toivon mukaan tuleekin muuta kuin yleistä löpinää.

Siihen asti,
Viljo