The Free Reed Instrument’s History Research Blog

Olen laittanut Vapaalehdykän galleriaan Frankfurtin messuilla ottamiani haitarikuvia. Kuvien laittamisessa on kova työ, koska jokainen kuva on käsiteltävä erikseen: soitin ei välttämättä ole alkuperäisen kuvan keskellä tai värit ovat oudot. Kuvan kokoa pitää muuttaa sekä luoda thb-tiedosto, siirtää ne oikeaan offline-kansioon, luoda ja tarkistaa kuvatekstit sekä siirtää ftp:llä serverille.

Tarkkuus on asia, jota painotan monessa asiayhteydessä. Gallerian kuvia valmistellessa julkaisua varten käyn läpi mahdolliset tietoaukot mitä tulee esimerkiksi vuosilukuihin tai mallinimityksiin. Hyvin usein löytyy myös runkoyhteneväisyyksiä eri mallien välillä, joten nopeasta kuvan läpikäymisestä saattaa muodostua hyvin pitkä sessio, jossa tarkastan valmistajan taustoja mahdollisimman hyvin pienenkin epäselvyyden hälventämiseksi.

Ihmisen kärsivällisyys on yleisesti ottaen välttävä. Laadukasta työnjälkeä ei saavuteta yhdellä kerralla ja kaikki-tänne-heti-nyt-maailmassa monet turhautuvat ensimmäisen yrityksen jälkeen. Vaikka kärsivällisyyttä riittäisi, niin jokin laittaa monet ihmiset hutiloimaan – itsekritiikin puutetta. Otetaan esimerkki: Harmonikan pinnan työstämisessä aloitetaan suhtkarkeilla välineillä, mutta loppupeleissä viimeistely tehdään äärettömän tarkasti – työn jälkeä nostetaan vaiheittain. Ensimmäisellä kerralla ei kannata edes yrittää saada täydellistä jälkeä.

Tänään galleriaan laittamani Brandoni-merkkiset haitarit kiinnittivät huomiotani. Ajattelin tarkistaa kuvissa olevien soittimien tarkat mallit ja laittaa ne gallerian kuvatietoihin. Lopulta totesin, etten aloita tuntien sessiota yhden mallin ympärillä. Syynä tähän oli se, että yhtä pientä soitinta lukuun ottamatta valmistajan soittimissa luki Kingline Cassotto, vaikka malleissa on selvästi eroja. Katsoin valmistajan kotisivuja ja sieltä löytyviä malleja. Tuskastuin näkemästäni listasta: 150-W BP, 184 Series, 185 Series, 186 Series ja niin edelleen. W tarkoittaa usein puurunkoa (Wood), P-kirjain pianomallia ja B-kirjain näppäinmallia (button), mutta mitä ihmeen numerosarjoja nuo ovat? Kiinnostus loppui lyhyeen.

Suorastaan harmillista, että soitinvalmistajien merkinnät poikkeavat toisistaan erittäin paljon. Jotta olisin saanut kuvatietoihin tarkat soittimien tiedot olisi pitänyt alkaa laskea näppäimiä ja rekisterimääriä ja vertailla näitä valmistajien antamiin tietoihin. Tämän jälkeen alkoi arvelluttaa se, että onkohan etsimäni malli valmistajan kotisivuilla oikeassa kohdassa, kun valmistajan teknisien tietojen mukaan kyseessä oli eri soitin kuin tietojen vieressä ollut kuva. Kaikissa kohdissa ei ollut edes kuvaa, joten työ kannatti jättää kesken (toistaiseksi).

Samankaltaisia epätarkkuuksia löytyi myös Ballone Burinilta, jonka esitteissä on joitakin huolimattomuusvirheitä (mm. corpact, kun olisi pitänyt lukea compact). Beltunalla puolestaan kaikkia soitinamalleja ei ole ilmoitettu kotisivuilla tai esitteissä. Valmistajan kotisivua oli harmillista tutkailla, kun mikään ei ollut sopivasti järjestyksessä ja tietyn mallin etsiminen oli työlästä (flash-tekniikan huonoja puolia).  Pieniä, mutta silti niin tarkkoja asioita. Paras PR on nimittäin pienet hyvin tehdyt asiat, eivätkä asiat, jotka vain näyttävät hienoilta.

Tarkistin Italialaiset harmonikanrakentajat -listalta myös Ballone Burinin sekä Brandonin tehtaiden avainvuosilukuja ja niissäkin oli eroja. Esimerkiksi Burinin tehtailun aloitusvuosi on tehtaan mukaan 1920, mutta listan mukaan 1922. Listan on ymmärtääkseni laatinut Castelfidardon harmonikkamuseon johtaja erinäisiä arkistoja koluamalla. Tässä vuosilukuasiassa virhe voi olla monessa kohtaa, eikä tietoa tehtailta yleensä saa – harva tehdas edes vastaa sähköposteihin tällaisissa asioissa. Brandonin kohdalla aloitusvuosi sekä yrityskauppojen vuodet eivät näyttäneet menevät yksi yhteen eri lähteistä vertailtuna…

Vuodatus seis ja takaisin sorvin ääreen,

Viljo

Kevätaurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kun olin käymässä Frankfurtissa musiikkimessuilla 1.-4.4. välisenä aikana. Toisaalta aurinko ei voi noin isossa kaupungissa paistaa niin kirkkaasti kuin Suomessa, koska saasteet ovat tehneet hyvin pienen smoggi-verhon kaupungin ylle. Käymissäni suurkaupungeissa Frankfurtin ilmanlaatu oli kuitenkin verrattain erittäin hyvä. Lämpötila oli päivisin noin + 15 asteen tienoilla.

Ensimmäinen ja viimeinen matkapäivä kuluivat matkustamiseen ja kaksi päivää olin varsinaisesti paikan päällä. Matkaporukka muodostui kahdesta harmonikankorjaajasta ja kahdesta alan oppilaasta sekä Nystenin Tapsasta, joka on Ikaalisissa harmonikanrakennuskoulutuslinjan opettaja. Yöpyminen oli metkalla punaisten lyhtyjen alueella ja täytyy myöntää, ettei se alue ole mitään rattoisinta lasten leikkikenttää. Punaisia neonvaloja siellä täällä, epämääräisiä luolia ja sisäänheittäjiä. Alue ei säväyttänyt minua positiivisella tavalla, mutta loppujen lopuksi retkiryhmämme sai olla hyvin rauhassa ulkomaailman menolta. Hostellimme oli hyvin rauhallinen ja turvallisen oloinen. Matka ei edes tuntunut ulkomaan matkalta, kun koko ajan sai puhua suomea muiden matkalaisten kanssa.

—-

Messukeskuksen piha-alue ja pääkonttori

Musiikkimessut järjestettiin Frankfurtin messukeskuksessa, joka on 11 hallin iso aluekokonaisuus kaupungin länsipuolella. Puolet halleista oli käytössä musiikkimessuille. Hallien koko vaihteli, mutta jokainen halli on paljon isompi, mitä Suomessa on totuttu pitämään messuhallina. Jokaiseen halliin mahtuisi yleisurheilukenttä ongelmitta. Suurimmissa halleissa näyttelyosastoja oli kolmessa kerroksessa, pienimmissä vain kahdessa kerroksessa. Kitarat olivat omassa sektiossaan, rummut omassaan, pianot, äänentoisto, elektroniset soittimet, puhallussoittimet, jousisoittimet… Harmonikat olivat kolmoshallin ylimmässä kerroksessa.

Yllä olevassa kuvassa näkyy hallien 1 – 5 väliin jäävä sisäpiha. Kuva on otettu kolmannen hallin nurkalta. Kuvan keskellä olevassa teltassa oli kaiken maailman hevikepinheiluttajia soittamassa itseltään kuuloa pois. Oikeassa laidassa oleva korkea tornitalo on messukeskuksen pääkonttori.

Kärntnerland - käsinmaalattu puurunko

Haitaripuolen uutuusasia minulle oli alppihaitarit, jotka ovat 3 – 4 rivisiä diatonisia soittimia. Soittimet ovat pääsääntöisesti puurunkoisia ja osa erittäin hienosti koristeltuja. Olen toki nähnyt vastaavia soittimia aiemmin, mutta nyt näin niitä roppakaupalla. Samalla selvisi, että kyseinen soitinryhmä ei muodosta mitään pikku vähemmistösoitinryhmää, vaan soittintyypille näyttäisi olevan isot markkinat. Näin ainakin, jos vertaa näytteilleasettajien määrää ja mallistojen määrää.

Oheinen kuva ei ole minkään merkin mainostusta vaan hyvä esimerkki kädentaidoista – kyseinen runko on maalattu käsin ja on näin uniikki. Silmä lepää näitä kauniita soittimia katsoessa.

Toinen huomattava seikka haitaripuolella oli midilaitteiden määrä. Suomessa tuttu Musictech on vain yksi alan valmistaja. Mielenkiintoisia malleja pelkästään messuilta löytyi mm. Paolo Sopranilta (langaton), Hohnerilta, Tottermidilta (langaton). Suomessa midilaitekilpailu on siis erittäin vähäistä, olematonta. Midejä löytyi kromaattisille ja myös diatonisille soittimille. Sen tarkemmin en näihin malleihin tutustunut, kun elektorniikkahärpäkkeet eivät ole minun intressipiirissä. Päälisin puolin midihaitarit näyttivät rakennetun oikean harmonikan runkoon. Soittotuntuman voi siis olettaa olevan samanlainen kuin normaaleissa haitareissa.

3. halli kolmella kerroksellaan.

Harmonikan päälimateriaali on vaihtumassa. Olen sitä jo itse uumoillut pitkän aikaa ja messujen perusteella tunne vahvistui. Selluloidi jää ajan saatossa pois hyvien haitarien päälimateriaalina ja puunnäköinen pinnoite tulee vakioksi suureen osaan soittimista. Näinhän on jo diatonisien soittimien kanssa, vaikka tarkkana saa olla, että onko kyse viilutetusta haitarista vai massiivipuuhaitarista. Pinnoitteiksi on näyttänyt tulevan maalit ja lakat kuin myös viuluissa käytettyt pinnoitusmenelmät. Tämä tarkoittaa sitä, että soittajat joutuvat ottamaan entistä enemmän huomioon soittimen oikeanlaisen käytön: soittaessa ei saa päällä olla mitään soittimen pintaa naarmuttavaa, eikä soitinta sovi nostaa kahvasta. Muutos on oikeastaan hyvä asia. Haitaria tulee kohdella kuin muita klassisia instrumentteja – arvokkuudella. Tulevaisuudessa huippusoittimissa näkyvät massiivipuun syyt, kun halvemmissa malleissa pinnoite on tehty selluloidilla (kiinalaiset) ja syyt peittävillä maaleilla (esim. vanerirungot). Näin voisin veikata.

Kiinalaiset soitinvalmistajat näkyivät monessa hallissa. Kiinalaiset viulut ovat nyt tuttua kauraa monille, mutta Suomessa kiinalaisia haitareita on vain kourallinen. Keskustelin messuilla Goldencup-merkin edustajan kanssa ja vähän tutkailin heidän mallistoaan. Hyllyllä oli yksi haitari, jota olisi voinut ulkonäön perusteella veikata usean tuhannen euron soittimeksi, mikäli valmistaja olisi ollut eurooppalainen. Hintaa tällä soittimella oli vain 388 euroa – uskomattoman halpa soitin. Laadusta en tosin voi sanoa mitään, kun en ehtinyt kokeilla. Tehtaan edustaja hieman ylpeili, että he taitavat olla Kiinan suurin haitareiden valmistaja 600 työntekijällään…

Kiina on kieltämättä mielenkiintoinen asia. Maasta saa hyvänlaatuisia tavaroita, jos osaa niitä osaa pyytää oikeilta ihmisiltä. Normaali kuluttuja ei aina edes näe hyvää kiinalaista laatua, vaan usein ostaja juoksee omassa talutusnuorassaan: “kuinka paljon painoa mä saan tällä määrällä rahaa?” Ristiriitoja alkaa tulla itse kullekin, kun alkaa miettiä Kiinaa poliittisena valtana, sen ihmisoikeusasioita ja luonnonvarojen käyttöä. Olen kuullut ja nähnyt muutamia itämaan ihmettä, jotka ovat kestäneet vain hetken käyttöön oton jälkeen – kapitalistinen käyttötarkoitus on täytetty, eikä asiakas valita kovin herkästi hajonneesta tuotteesta, koska “se oli niin halpa”. Itseltäni jäisi kuitenkin kiinalainen peli kauppaan (ja kerran on jäänytkin, hajonnut sellainen).

No, tämä tästä avautumisesta.

Suomalaisia oli messuilla ihan kohtalaisesti ja tuttuja näki siellä täällä tiskin kummaltakin puolelta. Ei kait sille voi mitään, että maailma on pieni ja samat ihmiset pörräävät tapahtumista toisiin.

—-

Voisin katsoa jossain kohtaa, miten saisin lisättyä tänne blogiin videoita. Sen pitäisi olla mahdollista.

Pitäkää itsenne ihmisinä.

Viljo