Käynti sairaalassa

February 9th, 2009 by Viljo Mannerjoki

Elämä on ihanaa. Se vain pitää ymmärtää. Kaikki on kuten pitääkin olla. Ei kiirettä, ei stressiä, ei ongelmia. Vain riemullisia haasteita. Paljon ystäviä ja vapaa-ajan aktiviteetteja. Tätä on elämä.

Ensimmäisessä kirjoituksessa kerroin olleeni kipeä tammikuun aikana.  Helmikuun ensimmäinen viikko oli hyvä viikko voinnin puolesta, kunnes viime torstaina alkoi uudestaan voimakas väsymys. Perjantaina kurkussa alkoi uudestaan tuntua lievää kipua ja lauantaina hakeuduin Naantalin terveyskeskukseen päivystykseen – oireet olivat samat kuin tammikuun kurkkutaudissa. Päivystystäjä oli opiskelija. Sain lähetteen TYKSiin.

Sairaalassa odotin kaksi tai kolme tuntia ennen kuin pääsin lääkärin vastaanotolle. Olin odotussalissa ainoa ihminen ensimmäisen kahden tunnin ajan. Toivon todellakin, että lääkärillä oli jokin hyvä syy odotuttamiseen.  Aamiaiseksi olin ottanut jugurttia sekä raparperikeittoa. Juominenkin oli jäänyt. Mahani oli aivan tyhjä puolen päivän tienoilla.

Lopulta kuulin sukunimeni huudettavan huoneen toisesta nurkasta.

Lääkäri katsoi kurkkuuni ja totesi kurkkupaiseen nielun lähellä. Sain vaihtoehtoja. Joko menisin kitarisaleikkaukseen tai paise tyjennettäisiin saman tien. Kummassakin toimenpiteessä olisi hyviä ja huonoja puolia. Leikkaus ja kahden viikon sairasloma ei ole houkutteleva vaihtoehto tässä vaiheessa yritystoimintaa. “Mitä nopeammin, sitä parempi”, ajattelin.

Sain päälleni hieman suojavarusteita ja lääkäri sumutti puudutusainetta kurkkuun. Kaamean makuista ainetta. Oli pakko sylkeä. Lääkäri oli valmiina aloitamaan lisäpuudutuksen injektioruiskulla, johon oli kiinnitetty 10 – 15 cm pitkä neula. Tuli pieni hiljainen hetki ja menetin kontrollin omaan kehooni. Veltostuin ja aloin saada hyperventilaation ensioireita.

Jouduin tiputukseen, mutta tästä huolimatta paise puhkaistiin reippaan tunnin kuluttua ensimmäisestä yrityksestä. Vuodeosasto odotti.

—

Kokemus oman kehon kontrollin menettämisestä on erikoinen. Jokaisen pitäisi kokea se jossain kohtaa elämää turvallisissa olosuhteissa. Shokkikokemus pysäyttää ja rauhoittaa mielen hyvin voimakkaasti muutamaksi päiväksi. Ihminen alkaa miettiä asioita hieman eri asenteella, kun ruumiin rajat asettavat elämisen ehdot.

Mies alkaa itkeä siinä kohtaa, kun ymmärtää omat rajat. Enkö minä ole yhtään tätä enempää? Tosi asia on, että oma kehoni on minun heikoin lenkkini kuntoiluista huolimatta. Ajatukseni ovat titaaniakin kestävämmät. Tahtotila ja motivaatio isommat kuin Himalajan vuoristo.

Sitten keho saa pienen ja turhan syyn mennä shokkiin ja henkeni on täysin muiden ihmisten käsissä. Pyyhin alkavaa kyynelvirtaa hihankulmaan heti kun ymmärrän, että silmäni vuotavat – itken. Mieleeni palautuu Ruotsissa asuessani saamani tärkeä opetus: “Viljo, du är bara en man”.

Niin – meistä ei ole kukaan mitään muuta. Olemme vain ihmisiä. Kauniita, iloisia ja ajattelevia ihmisiä.

Tämän viikon toipilaana,
Viljo

PS. Kiitos kaikille minua auttaneille. Kiitos myös monista saamistani kutsuista sekä lämpöisistä yhteydenotoista. Olette parhaita.

Posted in In English | 1 Comment »