Henk. koht. olen kaiken maailman lääkehoitoja kohtaan kriittinen. Nykyään liian usein nuoret antavat itselleen luvan olla hullu tai luvan tarvita lääkkeitä – vaikka pääkopassa ei olisi mitään vikaa millään tavalla muuta kuin hieman asenteessa.
Toki monet tarvitsevat oikeasti lääkehoitoja. Kumpa lääkärit vaan saisivat riittävän korkealta käskyn, että käyttäkää diagnoosin tekemiseen riittävästi aikaa (30-60 min vähintään eka istunto!). Ensimmäisellä kerralla tehty huolellinen diagnoosi vähentää vastaanotolla käyntiä ja purkaa hoitojonoja. Tästä oli Hyvinkään suunnilla hyviä kokemuksia vuoden, kahden sisään. Niin ikään samoilla suunnilla oli kuntatasolla laskettu, että terveydenhuollon ostaminen alihankkijoilta (joilla omat alihankkijat) ei olekaan halvempaa kuin palvelujen pitäminen kunnallisena - mikä ylläri!
Minullahan oli pienenä uskomattoman suuri esiintymispelko. Käteni hikosivat tolkuttomasti omaa vuoroa odotellessa ja kun piti aloitta soitto, kädet puutuivat ja maailma hävisi - lähes joka kerta. En pitänyt siitä pelosta. Kuitenkin kappaleen ekan vaikean kohdan hyvin meneminen laukaisi jännityksen. Toisaalta, kun tuli jotain selkeitä virheitä, epävarmuus palasi välittömästi.
Sitten kun haitarilla alkoi esiintyminen sujua, sitten tuli "mikkipelko". Se, että aloitti käyttää mikrofonia, niin soittopelko lähti todellakin taka-alalle. Soitosta kun oli vankka kokemus jo siinä vaiheessa, mutta mikrofonia kun ei ollut ikinä aikaisemmin ollut tarvetta käyttää...
Yksi esiintymispelon häivenemiseen on myös ikä. Nuorena kaikki on uutta eikä taidotkaan ole mitään kauhean hyviä, mutta lapsilla itsekritiikki on uskomattoman iso. Valssissakin soitetaan jokainen bassonuotti yhtä pitkäksi, juuri niin kuin se kirjoitetaan. Sanotaan, että varmuus omaan tekemiseen tulee iän myötä siinä kohtaa, kun
tuntee itsensä. Toki täytyy huomata lapsen koordinaation kehittyminen juuri 7-10 vuoden iässä, mikä myös omalta osaltaan selittää lapsenomaisen soittamisen ihan harrastuksen alkuvaiheessa.
Asiaan liittyen, mutta silti vähän sivuten:
Täytyy tuntea menneisyys, jotta tietää missä on nyt. Sitten voi vasta tuntea omat tietotaitonsa ja voimavaransa. Ja vasta näiden jälkeen voi ottaa jonkin tavoiteen toteutettavaksi. Täysillä eläminen on nykyisyyden ja oman "suuren" tavoitteen välistä aikaa - se on matka, joka kiemurtelee paljon, mutta kohde ei häviä. Ne kiemurat ovat elämän iloja ja suruja, parasta elämistä.
Tuomas Embusken ohjelmassa oli kerran hyvä juttu siitä, miten lääkefirmat myyvät mielialalääkkeitä leskeksi jääneille vanhuksille. Aijai. Kuoleman käsittelemisestä onkin tullut sairaus. Ylipäätään olen lopen kyllästynyt siihen, että ihmisiä suoraan sanoen kusetetaan lääkeasioissa. Monet ovat markkinoinnin uhreja. Monet kun eivät oireisiinsa tarvitse lääkkeeksi valkoisia jauhonappuloita, vaan ystäviä, tekemistä, työtä ja rakkautta.
Nojoo - tuli aiheesta ja vähän vierestä
