Aiheet

Tutustuinpa tällaiseen toimintaan joka yksinkertaisuudessaan menee siten, että lähetä kortti niin saat kortin. www.postcrossing.com sivulle kun rekisteröityy ja klikkaa "send a postcard", sivu arpoo sinulle osoitteen, vaikka Chin Chan Chong, Kiina ja sinun täytyy lähettää Chin Chan Chongille postikortti Kiinaan. Yleensä omassa profiilissa voi määritellä, minkälaisia postikortteja haluaa saada. Ulkomaalaiset toivovat erityisesti talvikuvia, Muumia, Kaj Stenvallia, postikorttia omasta kaupungista tai maasta. Takapuolelle sitten kirjoitetaan jotain. Lisäksi sinne pitää kirjoittaa ID -tunnus, jonka saa samalla kun pyytää osoitetta. Kun vastaanottaja saa lähettämäsi kortin, hän käy omassa profiilissaan rekisteröimässä tämän ID -tunnuksen ja näin saat tiedon, että postikortti on mennyt perille. Samalla oma osoitteesi lähtee kiertoon ja joku sen sitten saa, kun pyytää osoitetta.

Itse laitoin yhdeksi toiveeksi "picture of accordion". Saapa nähdä saanko koskaan postikorttia, jossa on haitari   Tulen toki heti kertomaan ja näyttämään.   

Tämän päiväkirjan (tai muodikkaammin blogin) tarkoituksena on seurata soittoharrastukseni ja soittotaitojeni etenemistä vuosien tauon jälkeen. Toki voisin pitää tätä jossain word -tiedostossa ihan vain omaksi ilokseni mutta päätin kuitenkin jakaa tämän. "Omaks iloks, toisten suruks", niinkuin sanonta kuuluu.

Ensimmäisen haitarini sain 7 vuotiaana. Kävin yksityisellä soittotunneilla muutaman vuoden, kunnes lopetin 12 vuotiaana. Sen jälkeen soitin haitaria ehkä kerran vuodessa. Isäni pitää kovasti haitarimusiikista ja toivoi monesti että jatkaisin opiskelua. Sanoin aina ettei pysty soittamaan kun on liian pieni soitin. Mikä oli ihan totta. Soitinta oli jo kerran vaihdettu isompaan, olinkohan silloin 10 tai 11 vuotias.

Teini-iässä katselin monet Hopeiset ja Kultaiset Harmonikat ja haaveilin että osaisin soittaa edes jotakin. "Ensi viikolla menen takaisin soittotunneille" -inspiraatio sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin.

19 -vuotis syntymäpäiväni tienoilla isä tuli kysymään että jatkaisinko soittoharrastusta, jos olisi parempi soitin. Ja seuraavana päivänä lähdettiin ajelemaan muutama sata kilometriä...

Kuitenkin opiskelut, kotoa poismuuttaminen ynnä muut tapahtumat lykkäsivät ja lykkäsivät haitarinsoitonopiskelua vuosia. Tarkalleen ottaen 8 vuotta.

Suurin syy, miksi lopetin soittotunneilla käymisen lapsena, oli motivaation ja haastavuuden puute. Itse opettajassa ei välttämättä ollut mitään vikaa. Vika oli lähinnä opetustavassa. Ahvenaisen oppikirjaa mentiin sivutarkasti eteenpäin. Ei puhettakaan, että välillä oltaisiin otettu opeteltavaksi jokin minua kiinnostava ja inspiroiva kappale (huom. Metsäkukkia oli ainoa). Mutta sen jälkeen palattiin takaisin oppikirjan pariin.

Jos olin jo isän kanssa soittanut tanssimusiikkia, niin kiinnostiko minua soittaa helppoja lastenlauluja?
Ei.

Tänä syksynä ilmoittauduin kansalaisopiston alkeiskurssille. Ja se oli virhe.
Osaan soittaa mutta oikeastaan en osaa soittaa. Alkeiskurssilla lähdettiin näppäimestä C. Kaksi kertaa kävin tuolla alkeiskurssilla, kunnes kysyin, voinko siirtyä jatkavien ryhmään. Se kannatti.

Mitä sitten oikeasti osaan?
Osaan soittaa Metsäkukkia D -mollissa ulkomuistista.
Osaan lukea nuoteista silloin, kun olen kuullut kappaleen melodian ainakin kerran. Ts. tiedän miten se biisi menee.
Tiedän suurimman osan erilaisista merkinnöistä ym.
Osaan soittaa melodioita (Iltatuulen viesti, Budapestin yössä, Lapin jenkka jne).

En osaa: bassoa. Paitsi valssin.  Nuotteja? En.
Muutenhan itseopiskelu olisi harvinaisen helppoa!? Näin niinkun "raakaversiona". Omaksi iloksi, jos mitään suurempia ei vaadita.

Tuolla jatkokurssilla sain eteeni viiden kappaleen nuotit. "Näitä me ollaan opeteltu nyt". Kaikki kappaleet uppo-outoja minulle. Siinä sitten ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen kuuntelin ja seurailin nuotteja. Toisella kierroksella lähdin soittoon mukaan.

Ja voi että sitä onnistumisen riemua ja iloa, kun kolmatta kertaa vedettiin kappale läpi!! Se oli valssi ja helpoimmissa kohdissa otin jopa bassoa mukaan.

Toinen kappale oli melko helppo ja lyhyt tango. Siihen en tietenkään ottanut bassoa mukaan, koska en sitä osaa. Joudun vaivaamaan opettajaa tuon basson kanssa ainakin aluksi.

Jo nyt, vasta yhden tunnin jälkeen, olen todella innoissani soittamisesta. Tällä hetkellä odotan iltaa, että tuo komeampi puoliskoni lähtee viikoksi taas opiskelupaikkakunnalleen, niin saan rauhassa soittaa ja harjoitella noita kappaleita. En kyllä kehtaa soittaa toisten kuullen (enkä kiduttaa toista soittamisellani...). Kenellekään muulle en ole tästä soittamisesta kertonut, ainoastaan avopuoliso ja äitini tietää. Useimmiten kun saa kuulla hieman ivallistakin kummastelua soitinvalinnasta...

Paljastetaan vielä toinen syy (soittamisen ilon lisäksi), miksi lähdin tunneille.
Isäni täyttää 60v parin vuoden kuluttua. Eräänlaiseksi lahjaksi ajattelin opetella soittamaan haitaria ja syntymäpäiväjuhlissa soittaisin sitten isäni yllätykseksi muutaman hänen lempikappaleen.
Välimme ovat olleet hieman etäiset jo pitemmän aikaa ja osasyy (vähän tyhmää kyllä) on tämä soittamattomuus. Se oli meidän "yhteinen juttu" silloin kun olin lapsi.

Äitini siis tietää, että aloitin uudestaan soittoharrastuksen.
Muutama viikko sitten äiti soitti ja kyseli, mihin haitari on kadonnut huoneestani. Sanoin että se on täällä ja perjantaisin on alkeiskurssin tunnit. *innostunutta utelua*
Piti ihan useamman kerran sanoa ja painottaa että iskälle ei sitten saa sanoa sanaakaan...

Melkoinen alustus tuli. Tästä siis lähdetään, katsotaan mihin päästään ja millä fiiliksillä mennään.
Tärkein meinasi jäädä: pelinä on siis Lasse Pihlajamaan Saturnus 2 (teknisistä tiedoista en osaa sanoa mitään...).