"Ramppikuume"

[Armando Bugari]

Ehkä olisi kiinnostava keskustelun aihe - ei laiteriippuvainen, eikä tekniikkapitoinen - paitsi sydämen tykytyksen kannalta.

- Kolme viikkoa sitten suostuin (huh) soittamaan siunauskappelin urkuparvelta kanttorin säestyksellä kaukosukulaiseni siunaustilaisuudessa Albinionin Adagion (kuka nyt lieneekään oikea säveltäjä) alttonokkahuilulla. Kappale on vanha tuttu vuosikymmenten takaa, jonka kyllä osaan heittää vasemmasta hihasta nokkiksella. Nuorempi urkuri otti yhteyttä ja intti lähettääkö minulle nuotit ja pyysi, että voisimme jopa harjoitella tuntia ennen siunausta (meillä oli ensimmäinen vuoro lauantaina 12 aikaan.)

Valehtelin hädissäni pojalle, että ei ole aikaa; senkun vaan komppaat, kun äänilaji on tiedossa. Ihan hyvin meni, poika olikin oikea muusikko. Mutta, mutta. Ramppikuume oli kauhea minulla. Tiesin, että kappelin akustiikka oli anteeksiantamaton ja luomuinstrumentilla kaikki virheet kertautuvat ja kymmeniä tuttuja kuulemassa.

En muista mitään soitostani. Ainoastaan sen helpotuksen tunteen, jonka koin kun kanttori kätteli minua soiton jälkeen. Tämä keikka pysyy mielessäni varmaan vuosia - ramppikuume voi olla mieltä ylentäväkin kokemus?

[klezberg]

Ehkä olisi kiinnostava keskustelun aihe - ei laiteriippuvainen, eikä tekniikkapitoinen - paitsi sydämen tykytyksen kannalta.
...
En muista mitään soitostani. Ainoastaan sen helpotuksen tunteen, jonka koin kun kanttori kätteli minua soiton jälkeen. Tämä keikka pysyy mielessäni varmaan vuosia - ramppikuume voi olla mieltä ylentäväkin kokemus?

Oikein hyvä aihe. Kolme kertaa olen esiintynyt klarinetin kanssa. Ensimmäinen kerta meni parhaiten, silloin olin soittanut klaraa vasta pari kolme kuukautta. Tilaisuus oli akateemisen huippututkimusyksikön "hautajaiset" ja kaksi kaveria pyysi kolmanneksi esittämään aiheeseen sopivaa musiikkia huumorimielellä. Pidimme kahdet treenit, katsoimme kaikki jutut hyvin etukäteen ja kaikki menikin oikein hyvin ja ainakin yleisöllä oli hauskaa.

Sitten puoli vuotta myöhemmin toinen noista kavereista väitteli tohtoriksi ja pyysi että soitan klarinetilla jotain sopivaa illalliselle. En onnistunut kieltäytymään.  Valitsin kaksi kappaletta jotka kotona sujuivat vaikeuksitta ja sujuivat vielä juuri ennen tilaisuutta. Mutta esiintyminen siirtyi myöhemmäs ja kun lopulta oli minun vuoroni, klarinetti lopahti soimasta kesken lurituksen, toistuvasti. Syytkin tiedän kyllä: olin siirtynyt vaativampaan setuppiin opettajan suosituksesta enkä vielä hallinnut sitä, ja jännityksestä käsien liikkeet olivat epätarkemmat. Oli sitten pakko jutella mukavia välillä, kertoa mikä piisi oli ja mikä sen idea, ja sitten se toinen menikin jotenkuten. Pahinta tässä oli toki se että piti esiintyä yksin. Porukassa yksi voi jo hiukan mokaillakin.

Kolmas kerta oli noin vuosi sitten klezmerjameissa. Klarinetinopettajan kanssa olin sopinut että opettelen tietyn kappaleen ja soitan sen sitten jameissa. No, kotona olin treenannut yksin ja tietokonesäestyksellä, nyt kun livebändi alkoi soittaa se kuulosti ihan toiselta. Kyllä se kai jotenkin meni, enpä muista siitä paljoakaan. Pari väärää säveltä muistan ja ajoittaisen vauhdista tippumisen (onneksi opettaja oli mukana ja paikkasi). Ihan kunnon aplodit sain, kenties myötätunnosta...

[klezberg]

Jaahah, kaikista mahdollisista alueista päädyttiin "muiden vapaalehdykkäsoittimien" puolelle. Joku sitten tietää liikaa minun klarinettiansatsista --että se on niin löysä että käy vapaalehdykästä   

[Armando Bugari]

Ehkä olisi kiinnostava keskustelun aihe - ei laiteriippuvainen, eikä tekniikkapitoinen - paitsi sydämen tykytyksen kannalta.
...
En muista mitään soitostani. Ainoastaan sen helpotuksen tunteen, jonka koin kun kanttori kätteli minua soiton jälkeen. Tämä keikka pysyy mielessäni varmaan vuosia - ramppikuume voi olla mieltä ylentäväkin kokemus?

Oikein hyvä aihe. Kolme kertaa olen esiintynyt klarinetin kanssa. Ensimmäinen kerta meni parhaiten, silloin olin soittanut klaraa vasta pari kolme kuukautta. Tilaisuus oli akateemisen huippututkimusyksikön "hautajaiset" ja kaksi kaveria pyysi kolmanneksi esittämään aiheeseen sopivaa musiikkia huumorimielellä. Pidimme kahdet treenit, katsoimme kaikki jutut hyvin etukäteen ja kaikki menikin oikein hyvin ja ainakin yleisöllä oli hauskaa.

Sitten puoli vuotta myöhemmin toinen noista kavereista väitteli tohtoriksi ja pyysi että soitan klarinetilla jotain sopivaa illalliselle. En onnistunut kieltäytymään.  Valitsin kaksi kappaletta jotka kotona sujuivat vaikeuksitta ja sujuivat vielä juuri ennen tilaisuutta. Mutta esiintyminen siirtyi myöhemmäs ja kun lopulta oli minun vuoroni, klarinetti lopahti soimasta kesken lurituksen, toistuvasti. Syytkin tiedän kyllä: olin siirtynyt vaativampaan setuppiin opettajan suosituksesta enkä vielä hallinnut sitä, ja jännityksestä käsien liikkeet olivat epätarkemmat. Oli sitten pakko jutella mukavia välillä, kertoa mikä piisi oli ja mikä sen idea, ja sitten se toinen menikin jotenkuten. Pahinta tässä oli toki se että piti esiintyä yksin. Porukassa yksi voi jo hiukan mokaillakin.

Kolmas kerta oli noin vuosi sitten klezmerjameissa. Klarinetinopettajan kanssa olin sopinut että opettelen tietyn kappaleen ja soitan sen sitten jameissa. No, kotona olin treenannut yksin ja tietokonesäestyksellä, nyt kun livebändi alkoi soittaa se kuulosti ihan toiselta. Kyllä se kai jotenkin meni, enpä muista siitä paljoakaan. Pari väärää säveltä muistan ja ajoittaisen vauhdista tippumisen (onneksi opettaja oli mukana ja paikkasi). Ihan kunnon aplodit sain, kenties myötätunnosta...

Ajatus tuli, kun lueskelin katusoittojuttuja; siinähän saisi tuota esiintymiskokemusta ja omatatsia kohotettua. Haitaristina olen toki julkisesti esiintynyt erinäisiäkin kertoja, mutta koska vaatimukset ovat olleet pienempiä, niin ei vatsassa ole pyörineet herneet tai muut kehon tai psyyken viholliset. Puhaltajana vaan tuntuu rankalta, kun omavaade on kovempi kuin vähärivisillä.

[Viljo]

Jaahah, kaikista mahdollisista alueista päädyttiin "muiden vapaalehdykkäsoittimien" puolelle. Joku sitten tietää liikaa minun klarinettiansatsista --että se on niin löysä että käy vapaalehdykästä   

Juu - sori, jos tulee alemmuuskopleksia. Tällaiselle aiheelle ei ole oikeastaan kunnon paikkaa. Mekaniikkaan tämä aihe ei ainakaan liity, joten ehkä tämä alue on hieman totuutta lähempänä 

[klezberg]

Ajatus tuli, kun lueskelin katusoittojuttuja; siinähän saisi tuota esiintymiskokemusta ja omatatsia kohotettua. Haitaristina olen toki julkisesti esiintynyt erinäisiäkin kertoja, mutta koska vaatimukset ovat olleet pienempiä, niin ei vatsassa ole pyörineet herneet tai muut kehon tai psyyken viholliset. Puhaltajana vaan tuntuu rankalta, kun omavaade on kovempi kuin vähärivisillä.

Minulla oli viime kesän tienoilla juuri tuo ajatus: jos ei kokemusta saa muuten niin kadulle soittamaan, aluksi voi valita vielä riittävän rauhallisen paikan. Tein säestykset koneella mp3:ksi ja vahvistimen laitoin reppuun. Sitten ajattelin että harjoittelen paremmaksi ensi kesään... joka siis on nyt...

Ja ihan totta on tuo omien odotusten vaikutus. Klezmerjameissa tajusin sen erityisesti. Ja tajusin senkin että siellä soittava porukka on ammattilaisia joita meikäläisen on turha yrittää saada kiinni.

[klezberg]

Juu - sori, jos tulee alemmuuskopleksia. Tällaiselle aiheelle ei ole oikeastaan kunnon paikkaa. Mekaniikkaan tämä aihe ei ainakaan liity, joten ehkä tämä alue on hieman totuutta lähempänä 

Eipä mitään harmia tässä... Suhtaudun omaan soittooni muutenkin tuolla tavalla. Yhdellä toisella foorumilla minulla on allekirjoituksena "klarinetinsoittoni on luonnonmukaista... kuulostaa lähinnä sorsalta".

Sinänsä tämmöiset yleiset soittamiseen liittyvät jutut kaipaavat kyllä oman paikkansa, jostakin olohuoneen tienoilta varmaankin.

[Viljo]

Ovi lavalle, nyt periaatteessa, mutta siinä huoneessa on se tietynlainen juttu.. voishan tän huoneen otsikointia muuttaa muista vapaalehdykkäsoittimista muihin soittimiin.

[oki]

Ramppikuume ainakin minulla iski aivan yllättäen 2-rivisellä soittaessani hmm..sukulaisille.
Aemmin soitin bassoa tanssi orkesterissa eikä pieni jännitys alussa koskaan häirinnyt soittoani.
Tulin itse sellaiseen johtopäätökseen että kun soittimensa hallitsee,niin jännitys ei kasva ramppikuumeen tasolle.

[make82]

Itseäni on alkanut "ramppi kuume" vaivata kun soitan hyvin tutuille ihmisille, jotenkin sitä soittamista miettii liikaa/enemmän silloin. Vieraille soittaessa ei niinkään ole muuta kuin pieni alku jännitys mikä haviää melkein heti kun aloittaa soittamisen. Eipä varmaan auta kuin soittaa paljon ja erinlaisissa tilanteissa että saa varmuutta. Toki pienet virheet kuuluu elävään musiikkiin, ainakin minun mielestäni.
T:Markku

[vahama71]

Tjaa tietysti jännitys kasvaa kun alkaa miettiä että soittaminen on suoritus jota muut arvostelee teknisen puhtauden yms mukaan.  No vaikka olen vasta 39v niin olen hoksannut että iän myötä soittaminen on alkanut tuntua kivalta on sitten yleisöä tai ei - niin sitten jännityskään ei niin pahasti paina kun yrittää vaan tartuttaa sitä omaa mukavaa oloa kuulijoihin. Siis vaikka olisi vaan muuten tuttujen kanssa ilman soitintakin niin tavoite on sama.  ymmärsittekö...?

No jos jännittää niin pari jekkua voi auttaa. 

Voi yrittää juuri ennen esiintymistä lisätä jännitystä jännittämällä lihaksia aivan äärimmilleen sekä tehostamalla hengitystä  ja  näin testata kuinka paljon voi itse lisätä jännitystä.   - sitten kun lopettaa tuon toiminnan niin on kivampi alottaa  esiintyminen kun huomaa että jännitys vähenee nopeasti.

Toinen mitä voi kokeilla on pyytää lääkäriltä Propral 40mg  - B-salpaajaa  - ottaa yhden n 3-4 h ennen esiintymistä niin huomaa ettei ala jännittääkään kun käsi on vakaa - eikä sydän tykytä.
- eli jännitys siis johtuu osin siitä kun huomaa että rinnassa pompottaa ja käsi tärisee  - niin "voi kauheeta!   eihän näillä käsillä voi soittaa noita sävelkulkuja"   >>> jännitys lisääntyy >> käsi tärisee entistä enemmän >>> "Apua - tää on ramppikuume" >>>


Viskiryypystä en mainitse mitään...
-Marko

[Armando Bugari]

No jos jännittää niin pari jekkua voi auttaa.  

Toinen mitä voi kokeilla on pyytää lääkäriltä Propral 40mg  - B-salpaajaa  - ottaa yhden n 3-4 h ennen esiintymistä niin huomaa ettei ala jännittääkään kun käsi on vakaa - eikä sydän tykytä.
- eli jännitys siis johtuu osin siitä kun huomaa että rinnassa pompottaa ja käsi tärisee  - niin "voi kauheeta!   eihän näillä käsillä voi soittaa noita sävelkulkuja"   >>> jännitys lisääntyy >> käsi tärisee entistä enemmän >>> "Apua - tää on ramppikuume" >>>

Viskiryypystä en mainitse mitään...
-Marko

No niin. Päästäänpäs asiaan mistä mm. Maria Callaksen, Charlie Parkerin, John Coltranen, Judy Garlandin ym. mitä useimpien muiden huippuartistien elämäkerrankirjoittajien tekstit kertovat.
- Samoin opiskelijoiden tenttipelko, työpaikkakeskustelun pelko, toisen sukupuolen  kohtaaminen ja urheilun alueella mm. ampujat, mäkihyppääjät ja muut lyhyen suorituksen tekijät.
- Siis Beetasalpaajat (mainitsemasi lääke).
Tuossa keskustelua suomeksi aiheesta ihan vain aiheen pohjaksi:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/2266545
------
En missähän nimessä, en edes - vaikka perkeleeseen vannoen rohkaisisi ketään ryhtymään kayttämaan mitään beetasalpaajia esiintymisjännityksen postoon. Varoitan ryhtymästä leikkimään omalla terveydellä. Jos vinkkisi oli neuvoksi tarkoitettu ja vakavassa mielin kirjoitettu, niin se oli vastuuntunnoton.
- Samoin kaikki psykosomaattiset lääkkeet tuovat vain hetken avun ja lopulta riippuvuuden.
- Toki vastuuntunnoton terveysasemalääkäri näitä myöntää; mätämunia on joka ammatissa, mutta jospa nuorempikin enterteineri voisi tyytyä siihen lasilliseen viskiä - ja vain yhteen!
- Ei tällä kertaa enempää - kantani tuli kai selväksi!!!!!
---
Editz: Hiukkasen provoavaan kirjoitukseeni lisään vielä: Varsin ajankohtainen keskustelunaihe, johon pyytäisin kommentteja kaikilta palstan aktiivikirjoittajilta. Ei meistä kaikista tule maailmantähtiä. Haitarinsoittajat taitavat olla varsin "puhtaita". Useat meistä kohta Juhannuksena vähän lipsuu - muttei ehkä ramppikuuumesyistä;-)



 

[htoyryla]

Aikoinaan minulle oli määrätty jotain beetasalpaajaa ihan oikeasta syystä, liittyi mm. rytmihäiriöihin. Nehän eivät millään lailla vaikuta mieleen, vaan ainoastaan vähentävät noita fyysisiä oireita, kuten käsien vapinaa ja pulssin turhaa kiihtymistä (sympaattisen hermoston ylireagointiakos nuo olivat?). Ne eivät siis edes mitenkään vähennä pelkäämistä, muuten kuin sitä kautta että jos kädet pysyvät vakaina niin paniikki ei ainakaan lisäänny.

En halua kenellekään suositella, mutta vierastan hiukan myös Armandon kantaa, ikäänkuin nämä ja psyyken lääkkeet olisivat samassa nipussa. Itse en ole kyllä myöskään kokenut noita tarvitsevani niissäkään tilanteissa joissa olen joutunut esiintymään, eikä ole käynyt mielessä käydä siksi reseptiä hakemassa.

[Armando Bugari]

Aikoinaan minulle oli määrätty jotain beetasalpaajaa ihan oikeasta syystä, liittyi mm. rytmihäiriöihin. Nehän eivät millään lailla vaikuta mieleen, vaan ainoastaan vähentävät noita fyysisiä oireita, kuten käsien vapinaa ja pulssin turhaa kiihtymistä (sympaattisen hermoston ylireagointiakos nuo olivat?). Ne eivät siis edes mitenkään vähennä pelkäämistä, muuten kuin sitä kautta että jos kädet pysyvät vakaina niin paniikki ei ainakaan lisäänny.

En halua kenellekään suositella, mutta vierastan hiukan myös Armandon kantaa, ikäänkuin nämä ja psyyken lääkkeet olisivat samassa nipussa. Itse en ole kyllä myöskään kokenut noita tarvitsevani niissäkään tilanteissa joissa olen joutunut esiintymään, eikä ole käynyt mielessä käydä siksi reseptiä hakemassa.

Olet tietenkin aivan oikeassa lääketieteellisessä mielessä. Kuitenkin, jos lähdetään hakemaan apua hyvin inhimilliselle "toisen ihmisen kohtaamisen pelolle", niin kannattaisi ehkä lähteä toisesta päästä kelaamaan kuin musisoinnista:-) Hoitavalle lääkärille tietenkin kaikki tieto on tärkeää.
-Erikseen todella lääkintää tarvitsevat. Monasti monilla uranvalintaa kannattaa harkita. Tuliko provottua riittävästi kaikille lääkintää tarvitseville haitaristeille:-D

[olli]

Olin lapsena ja nuorukaisena äärimmäisen ujo esiintymään missään.  Oppikoulun pakollinen esitelmä oli kauhistus.  Sittemmin olin yrittäjänä toisten kouluttaja, eli siellä estraadilla puhuin "kuin ruuneperi" kymmenisen vuotta.  Mikä auttoi tähän esiintymisvarmuuden nousuun?  Oma tulkintani on ollut se, että kun osaa asiansa juurta jaksain, se antaa sen varmuuden.

Toisaalta pieni alkujännitys parantaa esitystä.  Itsekin jännitin uuden porukan kohtaamista muutaman minuutin esityksen alussa.  Sitten tuli "vapaus" hommahan sujuu kuin rasvattu.

Soittamisessa on mielestäni sama homma, kun asian osaa viimesen päälle, homma sujuu.  Itselläni ei ole kovin paljon soittoesiintymisen kokemuksia.  Pari juttua on jäänyt mieleen.  Kansalaisopiston porukalla soitimme satapäiselle yleisölle varttitunnin ohjelmiston.  Alkuun vähän jännitti, mutta koska olimme harjoitelleet kappaleet, niin lopputulos oli hyvä.  Aploodit lämmittivät kovasti.  Isäni 90-vuotispäivillä piti yllättäin hypätä ylimääräiseksi hanuristiksi paikalliseen pelimanniporukkaan.  Aluksi vähän käden tärisivät, oli niin runsaasti tuttua porukkaa yleisössä.  Bassokäsikin oli väärässä kohdassa aluksi, mutta kohta korjasin.  Lopulta soitto sujui kohtalaisesti.

[Armando Bugari]

Olin lapsena ja nuorukaisena äärimmäisen ujo esiintymään missään.  Oppikoulun pakollinen esitelmä oli kauhistus.  Sittemmin olin yrittäjänä toisten kouluttaja, eli siellä estraadilla puhuin "kuin ruuneperi" kymmenisen vuotta.  Mikä auttoi tähän esiintymisvarmuuden nousuun?  Oma tulkintani on ollut se, että kun osaa asiansa juurta jaksain, se antaa sen varmuuden.

Toisaalta pieni alkujännitys parantaa esitystä.  Itsekin jännitin uuden porukan kohtaamista muutaman minuutin esityksen alussa.  Sitten tuli "vapaus" hommahan sujuu kuin rasvattu.

Soittamisessa on mielestäni sama homma, kun asian osaa viimesen päälle, homma sujuu.  Itselläni ei ole kovin paljon soittoesiintymisen kokemuksia.  Pari juttua on jäänyt mieleen.  Kansalaisopiston porukalla soitimme satapäiselle yleisölle varttitunnin ohjelmiston.  Alkuun vähän jännitti, mutta koska olimme harjoitelleet kappaleet, niin lopputulos oli hyvä.  Aploodit lämmittivät kovasti.  Isäni 90-vuotispäivillä piti yllättäin hypätä ylimääräiseksi hanuristiksi paikalliseen pelimanniporukkaan.  Aluksi vähän käden tärisivät, oli niin runsaasti tuttua porukkaa yleisössä.  Bassokäsikin oli väärässä kohdassa aluksi, mutta kohta korjasin.  Lopulta soitto sujui kohtalaisesti.

Olli kirjoitteli tuossa viisaita sanoja. Mitä paremmin osaat, sen vähemmin jännität! Kun on harjoitellut riittävästi, ei myöskään pelkää niin paljon palautetta. Esiintyvälle soittajalle yleisön palaute on niin tärkeää, että sillä parhaimmillaan viettää henkistä laatuelämää monta aikaa.
- Kokisin tämän keskustelun "avainaiheena" (Mikä termi: suoraan kuin Kauppalehden takasivulta 80-luvulta) kuitenkin nuorten ihmisten yleisön eteen astumisen - sekä fyysisenä henkilönä, että antamaan jotain luovaa itsestään?

[Viljo]

Henk. koht. olen kaiken maailman lääkehoitoja kohtaan kriittinen. Nykyään liian usein nuoret antavat itselleen luvan olla hullu tai luvan tarvita lääkkeitä – vaikka pääkopassa ei olisi mitään vikaa millään tavalla muuta kuin hieman asenteessa.

Toki monet tarvitsevat oikeasti lääkehoitoja. Kumpa lääkärit vaan saisivat riittävän korkealta käskyn, että käyttäkää diagnoosin tekemiseen riittävästi aikaa (30-60 min vähintään eka istunto!). Ensimmäisellä kerralla tehty huolellinen diagnoosi vähentää vastaanotolla käyntiä ja purkaa hoitojonoja. Tästä oli Hyvinkään suunnilla hyviä kokemuksia vuoden, kahden sisään. Niin ikään samoilla suunnilla oli kuntatasolla laskettu, että terveydenhuollon ostaminen alihankkijoilta (joilla omat alihankkijat) ei olekaan halvempaa kuin palvelujen pitäminen kunnallisena - mikä ylläri!

Minullahan oli pienenä uskomattoman suuri esiintymispelko. Käteni hikosivat tolkuttomasti omaa vuoroa odotellessa ja kun piti aloitta soitto, kädet puutuivat ja maailma hävisi - lähes joka kerta. En pitänyt siitä pelosta. Kuitenkin kappaleen ekan vaikean kohdan hyvin meneminen laukaisi jännityksen. Toisaalta, kun tuli jotain selkeitä virheitä, epävarmuus palasi välittömästi.

Sitten kun haitarilla alkoi esiintyminen sujua, sitten tuli "mikkipelko". Se, että aloitti käyttää mikrofonia, niin soittopelko lähti todellakin taka-alalle. Soitosta kun oli vankka kokemus jo siinä vaiheessa, mutta mikrofonia kun ei ollut ikinä aikaisemmin ollut tarvetta käyttää...

Yksi esiintymispelon häivenemiseen on myös ikä. Nuorena kaikki on uutta eikä taidotkaan ole mitään kauhean hyviä, mutta lapsilla itsekritiikki on uskomattoman iso. Valssissakin soitetaan jokainen bassonuotti yhtä pitkäksi, juuri niin kuin se kirjoitetaan. Sanotaan, että varmuus omaan tekemiseen tulee iän myötä siinä kohtaa, kun tuntee itsensä. Toki täytyy huomata lapsen koordinaation kehittyminen juuri 7-10 vuoden iässä, mikä myös omalta osaltaan selittää lapsenomaisen soittamisen ihan harrastuksen alkuvaiheessa.

Asiaan liittyen, mutta silti vähän sivuten:

Täytyy tuntea menneisyys, jotta tietää missä on nyt. Sitten voi vasta tuntea omat tietotaitonsa ja voimavaransa. Ja vasta näiden jälkeen voi ottaa jonkin tavoiteen toteutettavaksi. Täysillä eläminen on nykyisyyden ja oman "suuren" tavoitteen välistä aikaa - se on matka, joka kiemurtelee paljon, mutta kohde ei häviä. Ne kiemurat ovat elämän iloja ja suruja, parasta elämistä.

Tuomas Embusken ohjelmassa oli kerran hyvä juttu siitä, miten lääkefirmat myyvät mielialalääkkeitä leskeksi jääneille vanhuksille. Aijai. Kuoleman käsittelemisestä onkin tullut sairaus. Ylipäätään olen lopen kyllästynyt siihen, että ihmisiä suoraan sanoen kusetetaan lääkeasioissa. Monet ovat markkinoinnin uhreja. Monet kun eivät oireisiinsa tarvitse lääkkeeksi valkoisia jauhonappuloita, vaan ystäviä, tekemistä, työtä ja rakkautta.

Nojoo - tuli aiheesta ja vähän vierestä 

[Jonska]

Itse olen vasta aloitellut soittajana. Työskentelen paljon ihmisten kanssa ja ns. "työssä esiintyminen" sujuu luonnostaan niinkun savolaiselta jäpäkyörältä kuuluukin sujua. Kahdesti olen ollut esiintymässä ja ensimmäinen meni ihan ns. hanurilleen ja välillä ja jokin ralli ihan kesken. Toinen keikka veettiin bändihommina ja se sujui itseasiassa ihan hyvin, mutta muistan että oli pulssi jossain vaiheessa aika korkeella, sormet olivat muuttuneet nakkimakkaroiksi, hikoilun ja vapinan määrä oli valtava. Yleisöstä ainoastaan yksi vanha tuttavani huomasi asian ja sanoi että näytin siltä, että tekisin kuolemaa noh onneksi siitä selvittiin.

Näinhän se itelläkin on, että yksin kotona soittelossa saapi biisin huideltua vaikka päällään seisten. Ongelmia alkaa heti tulla jos paikalla on joitakuita muita, vaikka hyviä ystäviä olisikin. Huomasin myös ramppikuumetta esiintyvän silloin kun nauhoittelen musiikkiani. Senpä tähden aloinkin järjestelmällisesti nauhoittelemaan noita omia soitteloita että joskos se ramppikuume siitä heltiäisi. Kesällä ajattelin mennä häikäilemättömästi sillon tällöin tuohon läheiseen puistikkoon soittelemaan pienellä kaveriporukalla. Siedätyshoitoa vaan