Viestit

Välittömästi tuli mieleen entisajan "ketjukirje", nyt vain netissä.  Vanhanajan korttisysteemissä piti vain laittaa muutama (oliskohan ollut 5) korttia ja oma osoite viimeiseksi.  Piti tulla satoja (ellei tuhansia) kortteja.  No joku aina katkaisi eikä niitä kortteja sitten juurikaan tullut.  Miten lienee tämä nettisovellus.  Jäämme mielenkiinnolla odottelamaan.

Minunkin peruskouluaikana oli noita ketjukirjeitä. Enpä tainnut koskaan saada mitään "takaisin".
Kuitenkin tässä nettiversiossa on "expired" -eli "erääntynyt / vanhentunut" -toiminto. Kortilla on 60 päivää aikaa matkata. Tänä aikana kortin lähettäjä voi lähettää vastaanottajalle viestiä, että onko se kortti tullut mutta rekisteröinti unohtunut. Jos käy niin, että kortti jää hukkateille, niin 60 päivän kuluttua se vanhentuu automaattisesti ja voit taas pyytää uutta osoitetta. Samaan aikaan kortteja voi olla reissunpäällä 5 kappaletta.

Tutustuinpa tällaiseen toimintaan joka yksinkertaisuudessaan menee siten, että lähetä kortti niin saat kortin. www.postcrossing.com sivulle kun rekisteröityy ja klikkaa "send a postcard", sivu arpoo sinulle osoitteen, vaikka Chin Chan Chong, Kiina ja sinun täytyy lähettää Chin Chan Chongille postikortti Kiinaan. Yleensä omassa profiilissa voi määritellä, minkälaisia postikortteja haluaa saada. Ulkomaalaiset toivovat erityisesti talvikuvia, Muumia, Kaj Stenvallia, postikorttia omasta kaupungista tai maasta. Takapuolelle sitten kirjoitetaan jotain. Lisäksi sinne pitää kirjoittaa ID -tunnus, jonka saa samalla kun pyytää osoitetta. Kun vastaanottaja saa lähettämäsi kortin, hän käy omassa profiilissaan rekisteröimässä tämän ID -tunnuksen ja näin saat tiedon, että postikortti on mennyt perille. Samalla oma osoitteesi lähtee kiertoon ja joku sen sitten saa, kun pyytää osoitetta.

Itse laitoin yhdeksi toiveeksi "picture of accordion". Saapa nähdä saanko koskaan postikorttia, jossa on haitari   Tulen toki heti kertomaan ja näyttämään.   

Eräällä edesmenneellä kylänmiehellä oli myös tällainen mainoskynäkeräilyinto.
Teki vielä siten, että otti sopivan levyistä käsiteltyä lautaa, naputteli siihen kuminauhaa ja pujotti kynät nättiin riviin kuminauhalla kiinni. Sitten kun pienen huoneen, olisko ollut reilun kokoinen vaatehuone, seinät tulivat täyteen noita lautoja niin sitten kattoon kiskot ja jonkinlaisella systeemillä lautoja roikkumaan...

En oikein enää muista kun kakarana edellisen kerran tuon huoneen olen nähnyt, mutta voit uskoa, että oli se niin hieno paikka.

Menee aina tapauskohtaisesti.  Asiantunteva myyjä kannattaa haeskella - jobbareita pitää pelätä!  Hanuri-lehdessä on ilmoituksia asiallisista myyjistä. Lehteä kannattaa selailla ja etsiä lähin kauppias.

  Olin ajatellut palata myymälään, jossa minulle vajaat 10 vuotta sitten myytiin haitari, joka painaa jotain 12 kiloa ja jota en käytännössä pysty soittamaan, koska korkeuttakin on liikaa. Ehkä tällä kertaa osaisin sanoa ne rajoitteet: haba pieni, pituus pätkä.

Terve taas!

Olen tässä talven aikana pohtinut, että josko tuon pelin vaihtaisi pienempään ja kevyempään eli helpommin käsiteltävään soittimeen. Tai oikeastaan ensimmäinen ajatus oli vaihtaa haitari Yamahan digitaalipianoon, mutta en taidakaan raaskia sellaista tehdä, vaikka pianon soittaminen kiinnostaisi hyvinkin paljon.

Kokeilin joulun tienoilla kummisedän itselleen hankkimaa pianohaitaria ja sillä oli kyllä hyvä soittaa parit kappaleet. Syystä että koko ja paino oli minulle sopivat. (nythän mulla olisi soittokaverikin!  )

Parhaiten homma varmaan toimisi siten, että painelen lähimpään liikkeeseen ja kokeilen siellä eri haitareita?

Mutta miten tuo vaihtohomma sitten menee? Nykyisestä haitarista maksoin (isi maksoi) välirahaa 1700e. Vaihdossa meni Pihlajamaan Suihkulähde, joten tuon Saturnuksen oikea hinta kuitin mukaan on ~2700e.

Sarjassamme tyhmiä kysymyksiä, mutta miten tuo väliraha määräytyy, jos löydän sopevan haitarin, jonka hinta on esim. 1500e?

Nyt kansiossa on toistakymmentä nuottia opeteltavana ja osaan jo tangon basson sekä beguinen! (sujuvuudesta en mene sanomaan mutta teoriassa osaan kyllä)

Ainoa asia mikä tässä soittamisessa nyt tökkii on pelin epävireys. Ja sieltä pahimmasta päästä. Kyllä ottaa korviin tämä soittaminen. Tuolla kurssilla se nyt vielä menee kun ei niin tarkasti sitä oman haitarin ääntä kuule, mutta kotona soittaessa jatkuvasti pitää vilkuilla että meneekö ne sormet oikeilla näppäimillä vai sopivasti siinä vieressä (suosituksia / kokemuksia huoltajista ja virittäjistä alueella Pirkanmaa - Etelä-Pohjanmaa - Pohjois-Satakunta otetaan vastaan).

Pitäisi hankkia hyvä soittojakkara... Nuo keittiön selkänojalliset tuolit ovat liian matalia.
Ja kotikotoa pitäisi tuoda nuottiteline.

Kyllä nyt nyppii ja surettaa enemmän kuin tarpeeksi.
En ehtinyt viime viikon soittotunneille kun olin kipeänä ja siinä samalla piti tehdä opinnäytetyön käytönnön osuutta (kyllä, meni koko viikko ja viikonloppukin siinä).

Kävin pitkästä aikaa kotopuolessa ja isukki sitten kyseli että "mites niin tuo haitarinsoitto kun äiti sanoi että haitarin oot vieny..." 
 

Että se siittä yllätyksestä...
Kyrsii ja lujaa.

Tämän päiväkirjan (tai muodikkaammin blogin) tarkoituksena on seurata soittoharrastukseni ja soittotaitojeni etenemistä vuosien tauon jälkeen. Toki voisin pitää tätä jossain word -tiedostossa ihan vain omaksi ilokseni mutta päätin kuitenkin jakaa tämän. "Omaks iloks, toisten suruks", niinkuin sanonta kuuluu.

Ensimmäisen haitarini sain 7 vuotiaana. Kävin yksityisellä soittotunneilla muutaman vuoden, kunnes lopetin 12 vuotiaana. Sen jälkeen soitin haitaria ehkä kerran vuodessa. Isäni pitää kovasti haitarimusiikista ja toivoi monesti että jatkaisin opiskelua. Sanoin aina ettei pysty soittamaan kun on liian pieni soitin. Mikä oli ihan totta. Soitinta oli jo kerran vaihdettu isompaan, olinkohan silloin 10 tai 11 vuotias.

Teini-iässä katselin monet Hopeiset ja Kultaiset Harmonikat ja haaveilin että osaisin soittaa edes jotakin. "Ensi viikolla menen takaisin soittotunneille" -inspiraatio sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin.

19 -vuotis syntymäpäiväni tienoilla isä tuli kysymään että jatkaisinko soittoharrastusta, jos olisi parempi soitin. Ja seuraavana päivänä lähdettiin ajelemaan muutama sata kilometriä...

Kuitenkin opiskelut, kotoa poismuuttaminen ynnä muut tapahtumat lykkäsivät ja lykkäsivät haitarinsoitonopiskelua vuosia. Tarkalleen ottaen 8 vuotta.

Suurin syy, miksi lopetin soittotunneilla käymisen lapsena, oli motivaation ja haastavuuden puute. Itse opettajassa ei välttämättä ollut mitään vikaa. Vika oli lähinnä opetustavassa. Ahvenaisen oppikirjaa mentiin sivutarkasti eteenpäin. Ei puhettakaan, että välillä oltaisiin otettu opeteltavaksi jokin minua kiinnostava ja inspiroiva kappale (huom. Metsäkukkia oli ainoa). Mutta sen jälkeen palattiin takaisin oppikirjan pariin.

Jos olin jo isän kanssa soittanut tanssimusiikkia, niin kiinnostiko minua soittaa helppoja lastenlauluja?
Ei.

Tänä syksynä ilmoittauduin kansalaisopiston alkeiskurssille. Ja se oli virhe.
Osaan soittaa mutta oikeastaan en osaa soittaa. Alkeiskurssilla lähdettiin näppäimestä C. Kaksi kertaa kävin tuolla alkeiskurssilla, kunnes kysyin, voinko siirtyä jatkavien ryhmään. Se kannatti.

Mitä sitten oikeasti osaan?
Osaan soittaa Metsäkukkia D -mollissa ulkomuistista.
Osaan lukea nuoteista silloin, kun olen kuullut kappaleen melodian ainakin kerran. Ts. tiedän miten se biisi menee.
Tiedän suurimman osan erilaisista merkinnöistä ym.
Osaan soittaa melodioita (Iltatuulen viesti, Budapestin yössä, Lapin jenkka jne).

En osaa: bassoa. Paitsi valssin.  Nuotteja? En.
Muutenhan itseopiskelu olisi harvinaisen helppoa!? Näin niinkun "raakaversiona". Omaksi iloksi, jos mitään suurempia ei vaadita.

Tuolla jatkokurssilla sain eteeni viiden kappaleen nuotit. "Näitä me ollaan opeteltu nyt". Kaikki kappaleet uppo-outoja minulle. Siinä sitten ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen kuuntelin ja seurailin nuotteja. Toisella kierroksella lähdin soittoon mukaan.

Ja voi että sitä onnistumisen riemua ja iloa, kun kolmatta kertaa vedettiin kappale läpi!! Se oli valssi ja helpoimmissa kohdissa otin jopa bassoa mukaan.

Toinen kappale oli melko helppo ja lyhyt tango. Siihen en tietenkään ottanut bassoa mukaan, koska en sitä osaa. Joudun vaivaamaan opettajaa tuon basson kanssa ainakin aluksi.

Jo nyt, vasta yhden tunnin jälkeen, olen todella innoissani soittamisesta. Tällä hetkellä odotan iltaa, että tuo komeampi puoliskoni lähtee viikoksi taas opiskelupaikkakunnalleen, niin saan rauhassa soittaa ja harjoitella noita kappaleita. En kyllä kehtaa soittaa toisten kuullen (enkä kiduttaa toista soittamisellani...). Kenellekään muulle en ole tästä soittamisesta kertonut, ainoastaan avopuoliso ja äitini tietää. Useimmiten kun saa kuulla hieman ivallistakin kummastelua soitinvalinnasta...

Paljastetaan vielä toinen syy (soittamisen ilon lisäksi), miksi lähdin tunneille.
Isäni täyttää 60v parin vuoden kuluttua. Eräänlaiseksi lahjaksi ajattelin opetella soittamaan haitaria ja syntymäpäiväjuhlissa soittaisin sitten isäni yllätykseksi muutaman hänen lempikappaleen.
Välimme ovat olleet hieman etäiset jo pitemmän aikaa ja osasyy (vähän tyhmää kyllä) on tämä soittamattomuus. Se oli meidän "yhteinen juttu" silloin kun olin lapsi.

Äitini siis tietää, että aloitin uudestaan soittoharrastuksen.
Muutama viikko sitten äiti soitti ja kyseli, mihin haitari on kadonnut huoneestani. Sanoin että se on täällä ja perjantaisin on alkeiskurssin tunnit. *innostunutta utelua*
Piti ihan useamman kerran sanoa ja painottaa että iskälle ei sitten saa sanoa sanaakaan...

Melkoinen alustus tuli. Tästä siis lähdetään, katsotaan mihin päästään ja millä fiiliksillä mennään.
Tärkein meinasi jäädä: pelinä on siis Lasse Pihlajamaan Saturnus 2 (teknisistä tiedoista en osaa sanoa mitään...).

"Seuraavaan hanurilehteen voisi saada jonkun pienen jutun, missä haetaan halukkaita tältä alueelta uuden kerhon jäseniksi"

Mikäs hanurilehti??
*kiinnostusta*

Tekeekös se hirveänkin paljon pahaa (soittimelle) jos soittaa epävireisellä? 
Entäs jos soitin on ollut 10v laukussa lattialla koskemattomana ja sitten yhtäkkiä alkaakin soittelemaan?

Minulla taas on suoranainen Kammo Ahvenaisen sävellyksiin.

Saattaa tosin olla, että aikoinaan minulla oli soitonopettajana suoranainen natsi. Jos soitin jonkun tietyn nuotin kolmosella ja kirjassa luki kakkonen, niin sitä kappaletta soitettiin niin kauan, että sormitukset meni tismalleen niinkuin kirjassa lukee (motivoivaa!).

Sitten sitä nuottikirjaa piti mennä sivutarkasti läpi. Yhtään ei saanut valita itselle mieluisia nuotteja.

Kuinka kauan nuo opistojen tunnit teillä kestää? Kun meillä on vain 45 minuuttia...

Itse ilmoittauduin alkeiskurssille, vaikka olen harrastanut soittamista aikaisemminkin. Tosin ala-asteella kun on viimeksi soiteltu (n. 15vuotta sitten) ja soitinkin vaihtunut välissä, niin päätin mennä ihan alkeisiin taas. Jospa muistuisi mieleen jotakin.

Ja eikö ensimmäisenä opiskeltavana kappaleena tullut joku Veikko Ahvenaisen valssi, jonka olin joskus opetellut ja jonka selvitin kymmenessä minuutissa...

Ongelma on se, että tiedän, että pitäisi aloittaa ihan alusta, mutta motivaatiota ei lisää se, että osaan soittaa mm. metsäkukkia ilman nuotteja... Se soitonopetus, mitä sain nuorena, oli melkoisen ala-arvoista (näin kun vanhempana ajattelee). Osaan kyllä jotakin mutta en oikeastaan osaa yhtään mitään.

Saa nähdä kuinka pian vaihdan yksityisopetukseen...

Onko tuttu tilanne.että soitettavat kappaleet menevät sekaisin. Kun on paljon muistissa ja sormissa kappaleita. Paljonhan ne menevät samoilla kaavoilla. Esim. Veikko Ahvenaisen sävellykset Ilta syväjärvellä ja tunturijärven satu

Erittäin tuttua. Soitin (opettelin soittamaan jos tarkkoja ollaan) haitaria ala-asteikäisenä, ja silloin kun tuli soiteltua porukalla, niin jossain vaiheessa toiset lopettivat ja kysyivät että mitä biisiä sä oikein soitat...