Viestit

Jotkut vanhemmat pelit ovat kyllä niin koristeellisia että näyttävät uskottavilta rokokoo-harmonikoilta!

Eräs työkaveri halusi kurtun, jolle hän asetti kriteereiksi A) punainen väri, B) siitä pitää lähteä ääntä, C) ja halvalla pitää saada tottakai. Suostuin katsomaan josko löytäisin hälle sopivan. No totta tosiaan, lunastin eräältä herrasmieheltä seksikkään punaisen Weltmeisterin antiikkiharmonikan 70-luvulta, semmonen satkun soitin. Ihan hyvinhän se pelittää (kokeilin ennen ostoa), olin ihan yllättynyt. Tai siis, verrattain hyvin, kyllä tuo on aivan selkeästi pykälää parempi kuin nuo kurjimmat neuvostoliittolaiset.

Olenkohan mieleltäni vajavainen jos pidän sitä jopa jollain kierolla tavalla aika kivanakin, siinä on sitä jonkinlaista rähjäromantiikkaa.

Kuulostaa kyllä aikamoiselta työmaalta! Mutta ohhoh kun on nätin näköinen, sehän on kuin uusi.

Hattu. Päästä.

Venäläisistä beriozhka -hanureista sen verran, että oman kokemukseni mukaan niitten palje on "paksu soittaa" ja koskettimen liikeala on pitkä - nimenomaan pianoharmonikassa.

Hahhah, muistan jollain kirpparilla törmäänneeni nimenomaan "BEPEHKA" merkkiseen pianokurttuun. Kokeilin sitä. Äänen tuottaminen oli hankalaa. Haitari kuulosti krapulaiselta puhinalta. Kauppoja ei syntynyt, vaikka hintakin oli "erittäin kohtuulliset" 120 euroa.

Yksi pirullisuus minkä tahansa keksinnön kanssa on se, että ensimmäisen kun hankkii, huomaa että on parempiakin ja hankkii sellaisen. Tämä ketju jatkuu loputtomiin, sen todennäköisesti katkaisee sitten sukulaisten hankkima laite, jota ei koskaan tarvitse vaihtaa. Arkku.

Kyllä, tämä on erittäin totta. Pitäkäämme siis oikeasti hyvät soittimet tarpeeksi erossa tästä ketjusta! Tai siis, yritetään.

No tavallaan, mutta tälläkin on kääntöpuoli. Itse ostin venäläisen turistihaitarin kun soittohommia uudelleen aloin kokeilla. Ajattelin että eipähän ole paljoa rahaa kiinni jos vaikka innostus laantuukin. Ja jos en olisi aiemmin soittanut ja tiennyt millaista on soittaa kunnollisella haitarilla, niin olisi varmaan into laantunutkin.

Mulla kävi puolestaan niin, että venäläinen kökkösoitin avasi ovet tähän maailmaan ja aloin vähän tutkimaan näitä. Lyhyen ajan päästä selvitin, että on näitä paljon parempiakin ja se innosti vain enemmän.

Weltmeistereista ja RoyalStandardeista löytyy ihan kohtuullisia soittimiakin. Hyvinhän se sinun Weltmeisterisikin soi. Ne ovat varmaankin näistä Itä-Saksan merkeistä 'laadukkaimpia'.

Sen tiedän, että Weltmeisterilläkin on aina ollut myös niitä "huippumalleja", jotka ovat varmasti ihan kohtuullisia. Täytyy muistaa, että toi mun Weltikka on hyvin hyvin tuoretta tuotantoa - olen käsittänyt että nykyään laatu näissä harrastelijamalleissa on paljon parempaa kuin ennen, kun on nämä muuritkin hajotettu ja mitä kaikkea. Se kiinnostaa, että ovatko Itä-Saksan imperiumin aikaiset vastaavat tuotokset edes yhtään parempia kuin esim. nämä kammottavimmat venäläiset.

Hyvät viikonloput itse kullekin!

Ehkä sillä kuitenkin joku pääsee soittoharrastuksen alkuun! Huonokin haitari on aina parempi kuin ei haitaria. Mä aloitin venäläisellä turistipelillä. No, en ole saksalaisen soittimia pitemmälle vieläkään päässyt, mutta olen ollut niihin oikein tyytyväinen.

Näin asian vierestä, ovatko nuo Itä-Saksan kulta-ajan (tai ennemminkin muovi-ajan) Weltmeisterit ihan hirvittäviä? Meinaan että jos vaikka ei tähdätä nyt liian ylös ja verrataan niitä näihin venäläisten pahimpiin tekeleisiin. Haluaisin jotenkin elää siinä uskossa, että DDR-laatikot olisivat pääsääntöisesti edes ihan vähän parempia. Onko kellään näistä tiukkaa käytännön kokemusta?

Nonniin, selkis sekin. Sittenhän homma on ihan looginen. Siitä on kyllä etua, että voi vähän säätää bassonkin soivia ääniä. Näyttää melkein siltä että kipale olisi tehtaalta, hyvää työtä tämä herra teki.

Oli vähän aikaa sitten jäänyt soittaminen ehkä viikoksi hieman vähemmälle. Jännä juttu - kun aloitti taas, siinä tuntui olevan uutta virtaa, jotenkin enemmän sielua.

Joten, ei kai muuta kuin että jatketaan itse kukin! Soittelin äsken 'Metsäkukkia' ja vastapainoksi 'Rocky road to Dublin' tuolla Weltmeisterillä.

Kyl niit on hyvä olla useampi, kun niitä on eri tyyppisiä eri tarkoituksiin. Kevyt mielenosoituksiin, halpa nuotiolle, iso konserttiin, tiettyyn musatyyppiin omansa, janiinedelleen.

Tämä! Viime viikonloppu vietettiin vaativissa olosuhteissa keskellä metsää nuotion loimussa "kivikautisessa asumuksessa". Vaatimus oli että hanuri mukaan, joten otin sitten sen kaikista kuppaisimman venäläisen, mikä ei ollut yhtään huono veto. Vaikka soitin oli erittäin karkea eikä soittajakaan kummoinen, onnistuttiin paikkaan luomaan sitä aitoa tunnelmaa, kyllä kaikenlaiset matolaatikkopopit kalpenevat yksinkertaisenkin elävän musiikin rinnalla. Olen huomannut että todellakin kannattaa omistaa joku halpa, yhen ihmisen siirreltävä peli.

Kasa tunnettua historiaa pelin takana on aina hieno juttu. Vielä hienompaa on se, että soitinta pidettiin ilmeisesti kohtuu hyvin vaikkei sillä soitettu ja vielä huollettiinkin. Se, että se pääsee taas käyttöön, on hienointa. Ihan kuin eräänlainen pieni ikkuna menneisyyteen.

Miksiköhän bassopuolen painettava kytkin vaihdettiin liukukytkimeen?

Olen itsekin aina välillä katsellut Ruotsin Blocketin suuntaan hanurinkuvat silmissä, mutta toistaiseksi olen pystynyt hillitsemään himojani!

Ooh, nämä ovat mielenkiintoisia ja niitä on paljon!

Suosittelen käväisemään myös Suomen armeijan kuva-arkistossa http://sa-kuva.fi/ ja pistämään hakusanaksi kaikenlaista kuten haitari, harmonikka, soittaja jne. - kuvia saa sieltä tallennettua koneelle suuriresoluutioisena jos haluaa yksityiskohtia tiirailla. Muista hakea myös päivättömät kuvat.

Saatoin ehkä hieman vitsailla.

Eläväinen esitys on aina mukavaa katseltavaa ja usein myös kuunneltavaa. Eläväisellä tarkoitan tunnelmaan sopivaa. Toki soittaa voi kauniisti/hyvin/hulvattomasti vaikka minkälaiseella perusilmeellä, eikä siinäkään nyt mitään väärää tietenkään ole. Soittoilmeet ovat hauska juttu; eräs ulkomainen kitaristi aina keskittyessään oikein paljon veti päätään takaviistoon ja puristi huuliaan tosi tiiviisti yhteen saaden aikaan hassun ilmeen. Mutta hyvä oli soittamaan!

Olisiko kokeneemmilla soittajilla jotain hyviä vinkkejä joilla pystyisi välillä soittaessa ja muutenkin suupielille nousevaa hymyä patoamaan? Intissä sitä käskettiin vaan "imemään", mutta olen todennut että soittaessa kyseinen toimenpide näyttää epäammattimaiselta ja vähän epäilyttävältä muutenkin. En haluaisi opetella näitä pahoja tapoja...

Hyvä että keikkaa pukkaa! Tuntuu muuten joskus siltä, että jos joku ottaa kuvan, niin se on sitten just silloin kun satut ihastelemaan diskanttipuolen jännittävää maailmaa, eikä silloin kun katsot vetoavasti yleisöön tai kaihoisasti taivaanrantaan.

T: profiilikuvani

Oi kiitos, tuolla oli kyllä hulvaton meno. Nämä irkkurallatukset ovat kyllä taattua tavaraa puisissa kapakoissa. Tuo on aika helppo kappale soittaakin ja toimii aika hyvin ilman sen kummoisempia korusointujakaan. Bassossa toimii hyvin semmoinen, että painaa perusbassoa käytännössä vain kun sointu vaihtuu, tulee paljon iskevämpi.

No, tuli eilen sitten firman pikkujouluissa näköjään tallenteelle tämmöinen rillutuspätkä (kappale on nimeltään Road to Lisdoonvarna). "House musician" on kuitenkin ehkä vähän kiistanalainen termi! Soittimena on muuten erittäin tuoretta valmistuserää oleva Weltmeisterin harrastelijamalli, olen ollut siihen tosi tyytyväinen.

https://www.instagram.com/p/BNhgJXtgOqt/

Kesällä minut huijattiin vierailevaksi tähdeksi faijani yhtyeen mukaan yhdelle höpsölle synttärikeikalle (oikeastaan ensimmäinen kunnon esiintymiseni jonkinlaisen yhtyeen kanssa!). Oishan se pitänyt arvata että aloitetaan soittamalla juurikin kyseinen synttärilaulu. "Noniin, nyt soitetaan 'Paljon onnea' deestä, ootteko valmiit!". Tiesivät hyvin etten mä ollut sitä ikinä tajunnut edes opetella joten aika perstuntumalta lähti ja kunnolla nuotin vierestä korkeimmassa kohtaa! Mutta ei se haitannut, tilaisuus ei ollut kovin vakavamielinen, kaikilla oli hauskaa ja sitten se oikeasti harjoiteltu materiaali raikasi ilmoille ihan hyvin. Olin salaa jopa vähän ylpeä ja kiitin itsekseni etenkin yhteisiä tunteellisia hetkiä metronomin kanssa.

Harjoittelusta, erilaisista päivistä: olen myös huomannut että joskus sormista ulos tuleva materiaali kuulostaa vaan lässähtäneeltä, joskus puolestaan jotenkin erityisen värikkäältä. Kai se on joku kummallinen mielentilajuttu. Joskus kaikki onnistuu hämmästyttävän hyvin, välillä ei osaa mitään ja sormet eivät tottele yhtään. Kyllä mä yritän joka päivä silti ottaa kurtun hyppysiin ja vähintään jonkun rallatuksen luritella, tai ehkä sahata vähän jotain sävellajia. Joskus se jääkin siihen. Välillä tauon jälkeen kaikki taas sujuu jotenkin paremmin kuin ennen. Jännää.

Työpaikkamme musiikkikämpässä tulvi taannoin (sinne meni kitaroita ja vahvareita, kaappeja yms., erittäin ikävä juttu), mutta uusi tilapäinen harjoitustila löytyi tyhjillään olevasta toimistosiivestä. Se on tosi kummallinen ja aavemainen paikka pelkkine ikkunasta tulevine valoineen ja rikkinäisine toimistokalusteineen, hyvin mielenkiintoinen harjoitteluympäristö. Ei kuulemma kuulunut asutettuun siipeen vaikka kuinka koitin revitellä. Hyvä niin.

Olen pitkälti samaa mieltä siitä, että soittimen aikaisemmilta ajoilta mukana tullut tieto, kuva tai tarina saa sen "elämään" aivan toisella tavalla.
Em. syystä koitan aina soitinta hankkiessani selvitää sen aikaisempia vaiheita, joissakin se onnistuu joistakin ei saa muuta teitoa kuin hinnan.
Näin kun pelejä on kertynyt yksityisen "pianoharmonikkamuseon" verran ja niiden kanssa tulee touhuttua on myös noita tarinoita ehtinyt kertyä sillä jokaisesta koitan aina kaivaa taustoja selville.
Hohnereitakin on hyllyssä 4 kpl, pari -38 valmistunutta, yksi -51 valmistunut ja yksi jostakain -60 luvulta.
Mukana on myös pari soitinta joiden edellinen omistaja on tarjonnut niitä minulle tavoitteenaan saada osaksi kokoelmaani, toinen Kouvolalainen viodelta -57 ja toinen Viipurilainen vuodelta -33. Viipurilainen tosin poikkeaa pianoharmonikkateemastani ollen näppäinpeli, mutta siihen liittyvä historia tekee siitä kiinnostavan, vaikka se on maltkallaan kokenut kovia eikä ole enää ihan alkuperäisessä asussaankaan odotellen nyt entisöintiään.

Johan

Arvostettava juttu tuo historian esillekaivelu, se tuo lisäarvoa oikeastaan mille tahansa esineelle, olkoot se vaikka puulusikka. Jos saan kysyä, niin kuinka monta peliä kokoelmasta kaikenkaikkiaan löytyy, noin?

Lanka kyllä soi, mutta ilimaa tarvii, on sen verran harva, vuotaa palkeista ja vähän varmaan muualtakin.  Näppäimistökään ei ole suomalainen, joten minulle vieras.  Kun en osaa korjata, niin jätin koristeeksi.  Historiaa en tiedä, kun kauppias oli mielestäni "joppari"!  Kauniin koristeen kuitenkin sain.

No hö. Harmillista että näiden huolto on niin hankalaa ja kallista hommaa. Onhan se juu sentäs nätti seinälläkin.

PS. Olen pahoillani jos keskustelu meinaa vähän karata aiheesta.

Nuo oikein vanhat pelit ovat mun silmään jotenkin tositosi hienoja - kaikki tuo kulmikkuus, puu ja teräs ja hillitty koristelu. Lähteekö Wilhelm Lankasta minkäänlaista ääntä vai vain epämääräistä pihinää?

Tulipa dokumenteista mieleen, olen samaa mieltä että kaikenlainen dokumentoitu tai edes suullinen historia on aina hyvin mielenkiintoista vaikkei olisikaan rahanarvoista. Näppeihini ajautui tuossa keväällä vähän rähjäinen noin 30-luvun lopun Hohner, ja perässä nippu kuvia joissa sen nyt jo edesmennyt alkuperäinen omistaja poseerasi pelin kanssa jatkosodassa. Tämä luo jonkinlaisen elävän linkin menneisyyteen ja siinä rupeaa pakostikin ajattelemaan että mitähän kaikkea tämäkin soitin on nähnyt. Vielä kun haitarin perijä toivoi että soitin saisi edes jonkinlaista käyttöä sen sijaan että se möllöttäisi laukussaan jossain mökin nurkassa, niin...

Näistä syistä olen päättänyt vähän raottaa harrastusrahaston kirstun kantta ja huollattaa kurttua pikkasen parempaan kuntoon, vaikka se aikoinaankin taisi olla semmoinen harrastelijamalli eikä mikään priimakandidaatti ehostukselle. Ei kovin ergonominen soittaa verrattuna modernimpiin peleihin, mutta joku siinä kokonaisuudessa viehättää.

Mutta mitähän kaikkea tuo Lankan peli on nähnyt!

Olen huomannut että kesäkuumalla etenkin vasen käsi kun hikoaa kunnolla, niin bassonappulat tuntuvat inhottavan liukkailta ja kaarevia kun ovat, niin tuppaavat sormet välillä lipsumaan. Tämä taitaa olla just sitä samaa "näin se vaan menee" kastia. Rimputteluiden jälkeen pyyhin kummankin puolen namiskat ja bassopuolelta kaiken mihin käsi koskee. En muista kohdanneeni hikisyydestä johtuvia ongelmia diskanttipuolella. Soitan ainakin toistaiseksi pianoharmonikkaa, en tiedä onko tällä merkitystä vai ei.

Onko ylipäätään soittimelle hyväksi, soittaminen ulkosalla?

Ite lähestyn tätä asiaa niin, että vähänkään epäilyttäessä otan "kenttäolosuhteisiin" mukaan aina B-soittimen (ns. menosoitin), jonka potentiaalinen tuhoutuminen ei ole niin suuri menetys. Vielä kauheammissa olosuhteissa mukana on sitten mummolta saatu itänaapurin haitariksi naamioitu kivireki, jonka kanssa ei uusia ystäviä helposti saa. Kalustetuissa tiloissa sitten koettelen ihmisten hermoja runnomalla ykkössoitintani... joka sekään nyt ei mihinkään italiasta tulevaan verrattuna kovin hieno ole!

Edit: Aika kultaa muistot. Tänään hikisenä päivänä tuli todistettua että kyllä ne nakit vähän liukuvat siellä diskantillakin.

Ohhoh, kävipä sillä lailla että kutsussa ystävän hääjuhliin luki nimen lisäksi "+ hanuri". No tein työtä käskettyä, vaikka jänskätti vähän - paikalla kuitenkin paljon ihan tuntemattomia ja soittokokemusta löytyy sen puolitoista vuotta, eli aika vähän. Lisäksi tämä olis mun ensimmäinen kerta kun pitäisi pistää tulille edes vähän oikeata esitystä muistuttava juttu. Eipä siinä mitään, illan edetessä kun se oikea yhtye lopetti soittamisen, alkoi porukka olla jo pikkasen hilpeällä tuulella (allekirjoittanut mukaanlukien) ja menojalka meinasi porukalla selkeästi jatkaa vipattamista. Ei auttanut muu kuin hypätä estradille, pyytää etukäteen anteeksi, muistuttaa esityksen kuitenkin olevan täysin ilmainen ja pistää menemään.

Nää on mulle ihan kamalia paikkoja, tämmöiset parrasvaloissa kekkuloinnit, mutta kun on pienessä maistissa, niin tulee sitä rohkeutta, tietty sen kustannuksella että napit saattavat välillä karata. Eipä tuntunut pikku virheet paljoa menoa haittaavan, porukka oli ihan innoissaan - aikamoista ryskettä oli tanssilattialla, paikoitellen piti pistää pikku-Hohner koville että kuului läpi, vaikka siinä on aika voimakas ääni! Vetelin siinä ihan hyvän aikaa kaikenlaisiä kipaleita, valsseista irkku-jigeihin ja kaikenlaiseen humpappaahan. Shown jälkeen tosi moni tuli kiittelemään että mukavaa oli ja kunnon hyvä esitys, ai olet vasta niin vähän aikaa soittanut, ei uskois. Sain jälkikäteen tietää että taisin samalla ehkä vähän hurmata yhden tyttösenkin, ei paikan päällä kuitenkaan tohdinnut tulla haastelemaan.

Eli aika hyvin meni ja ruttu vaikutti tämmöisellä otannalla olevan kyllä ihan arvossaan!

Kiitoksia, käydäänhän katsastamassa jos sopivasti sattuu. Kesän tienoilla olisi tarkoitus tehdä automatka Viron maaseudulle, siinähän se samalla menee.

Näen helposti tilanteen, kun soittimia alkaa kertymään enemmän kuin olisi ehkä "järkevää", itelläkin tuppaa olemaan pientä taipumusta sukeltaa mielenkiinnon kohteena oleviin asioihin välillä, noh, turhankin hassussa kulmassa. Mutta onko tuo sitten loppupeleissä niin vakavaa, elämässä kantsii pyrkiä tekemään sitä mistä tykkää. Tuo että tykkää pistää menemään kaikenlaisilla soittimilla varmasti tuo touhuun omanlaistansa perspektiiviä ja onhan se oikeasti aika hieno juttu että muunmuassa pystyy luomaan täysin itsenäisesti monen instrumentin yhteispelillä soitettuja kappaleita, etenkin ihan omia sellaisia.

Katotaan jos tästä karmoskan näppäilystä saisi tulevaisuudessa jotakin irti, joitain yksinkertaisia melodioita pystyn sillä jo melkein soittamaan bassosäestyksineen. Kivaa vaihtelua sen rämpyttäminen ainakin on jos ei muuta.

Tuntuu kyllä olevan itänaapurin bassossa pohjaa, ainakin myös kaikissa joita itse olen kokeillut on lähtenyt aika mahtipontiset saundit siltä puolelta. Kerran sain jostain näplättäväksi neuvostoliittolaisen pianohaitarin, jossa oli sen muhkean bassovaihtoehdon lisäksi myös yksi tosi kimeä äänikerta, siitä tuli mieleen jonkinlainen huono tivoli ja huumoriarvo olikin suuri, enkä heti keksisi kappalettä mihin moinen oikeasti sopisi. Omistaja sanoi että vie pois, no vein pois ja lahjoitin vähän ajan pästä työkaverille kunhan olin katsonut mitä se oli syönyt.

Kyllä tuossa kaksiäänikertaisessa karmoskassa huomaa että diskantti meinaa jäädä helposti vähän basson alle, eikä asiaa auta se että diskantin äänet tuntuvat syttyvän keskimäärin vähän huonommin kuin basson (venttiilit ainakin vähän huonossa hapessa, varmasti vaikuttaa). Jollain asteella kuitenkin tykkään siitä äänestä - verrattuna esim. tohon mun moderniin saksalaiseen käyttöhaitariin, Tulskayan ääni on jotenkin kiehtovalla tapaa vanhan ja kuluneen kuuloinen. Mutta jo kolmekin äänikertaa kyllä auttaisi tuomaan voimaa diskanttiin ja sopisi etenkin perinteisiin slaavikappaleisiin oikein mallikkaasti tuon jykevän basson kaveriksi! Lisäksi yläpään äänet ovat jo tosi kimeitä kahdella äänikerralla. Neljän äänikerran vaihtoehto olisikin jo aikamoista dekadenssia!

Kyllä tämmöinen peli on tosi kiehtova just sen eräänlaisen huolettomuuden ansiosta, mutta tietty soittaminen on sitten rajoitettu siihen yhteen sävellajiin ja rapiat päälle. Sitten kun ovat perskeles niin halpojakin näillä leveysasteilla niin eipä ole suuri rahallinen investointikaan - ainakin kun noita käytettyjen hintoja kattelee - ja jos säilytystilaa vaan riittää, ymmärrän hyvin miksi niitä saattaisi kertyä useampikin. Sulla oli ihan informatiivisiä videoita ja mukavia rallatuksia, hyvin näyttivät karmoskat toimivan niissä. Tykkäsin ylipäätään tuosta ihan omista näpeistä lähteneestä "kansanmusiikista ei mistään", siinä on jotain hienoa!

Olen ymmärtänyt että "kunnostettu" on aika suhteellinen käsite näissä jutuissa. Myös kiva tietää tuosta Tallinnan paikasta, olisi mukava käväistä sielläkin pällistelemässä jos taas joskus seilaa lahden yli. Muistatko puljun nimeä?