Kouvolan Kultahäkki

[teranryh]

Kultahäkki paluupisteenä

Harmonikka voi olla paljon enemmän kuin soitin. Se voi olla jatkumo: ääni, käsityö ja soittotapa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Tällöin kyse ei ole keräilystä tai hetkellisestä innostuksesta, vaan merkityksen ylläpitämisestä. Soitin toimii linkkinä menneeseen ja samalla välineenä oman soittajuuden jäsentämiseen.
Kouvolan Kultahäkki on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole muotiväline eikä teknisen kehityksen huipentuma, vaan eräänlainen paluupiste. Alan kovan luokan soittajilla Kultahäkki löytyy usein vähintään jemmasta, vaikka keikat hoidettaisiin muilla soittimilla. Kun soitin ei ole enää ensisijaisesti työväline, vaan henkilökohtainen äänen koti, Kultahäkki nousee esiin.
Kultahäkin arvo ei perustu näyttävyyteen tai nopeaan vasteeseen. Se edustaa aikaa, jolloin soittimet tehtiin kestämään ja palvelemaan pitkällä aikavälillä. Ne eivät tarjoa kaikkea heti, vaan vaativat soittajalta paneutumista, kärsivällisyyttä ja suhteen rakentamista. Vastineeksi ne tarjoavat luonteen, joka ei katoa iän myötä.
Kultahäkki asettuu luontevasti tähän perinteeseen. Se ei ole sattumanvarainen hankinta, vaan valinta paikasta soittajien jatkumossa. Tällaisessa valinnassa ei ole kyse paremmuudesta tai tehokkuudesta, vaan suunnasta: millaista ääntä haluaa vaalia ja millaisella soittimella haluaa kulkea pidemmälle.
Nimi "Kultahäkki" on osuva. Häkki rajoittaa, mutta kulta tekee rajoituksesta arvokkaan. Soitin ei lupaa kaikkea, vaan ohjaa kohti olennaista. Ehkä juuri siksi monet kokeneet soittajat pitävät Kultahäkin tallessa – ja palaavat siihen elämän ja soiton tietyssä vaiheessa, kun musiikista tulee jälleen henkilökohtaista.